Advanced Open Water Diver, eli sukelluksen jatkokurssi

Kesäloman lähestyessä ajatukset siirtyvät jos sukellustunnelmiin, joten nyt on hyvä hetki palata muistelemaan sukellusurani alkutaivalta. Suoritettuani OWD-kurssin, sukelsin muutaman sukelluksen Espanjassa ja jälleen Thaimaassa talvella 2013. Tarkoitukseni oli sillä kertaa vain nauttia, sukeltamisesta ja auringosta, saada lisää kokemusta ja varmuutta, viettää yksinkertaisesti ihana loma ilman opiskelua ja jännittämistä.

Vaan kuinkas kävikään. Matkaseura, hieman minua kokeneempi sukeltaja, suoritti omaa AOWD:taan (Advanced Open Water Diver) ja hieman siinä seurailin vierestä, kuuntelin kiinnostuneena hänen kokemuksiaan. Olimme yhteisellä sukellusretkellä Khao Lakissa, jossa sukelluksia veti sama loistava opettaja, joka oli vuotta aikaisemmin pitänyt minulle OWD:n Phuketissa. Viikon päätteeksi oli tulossa joku todella kiva sukelluskohde, mutta valitettavasti en pelkällä OWD:lla pääsisi mukaan, koska kyseisellä paikalla mentiin alle 20 metrin. OWD-kurssin suorittaineiden maksimisyvyys kun on 18 metriä. Tuttu ja supliikki mies kuitenkin myi minulle alkavan AOWD:n hyvin helposti jutellen. Perjantaina mentäisiin tosi kivaan paikkaan ja tehtäisiin hänen kanssaan AOWD:n syväsukellus alta pois, niin minäkin pääsisin muiden mukaan. Siihen perään hymy ja meikäläisen ostopäätös oli tietenkin tehty.

Syväsukellus meni oikein hienosti. Teorioissa opin syvyyden ja lisääntyneen paineen vaikutuksista sukeltamiseen, hengitykseen, pohja-aikoihin ja muuhun tärkeään tarkkailtavaan. Jossain alle 30 metrissä voi kehoon kertyä niin paljon typpeä, että ihminen joutuu typpinarkoosiin, jota myös syvyyshumalaksikin kutsutaan. Reaktiokyky heikkenee ja olo voi olla humalan kaltainen. Tämä on tietenkin vaarallista tilanteessa, jossa pitäisi olla skarppina koko ajan. Itse en typpinarkoosia AOWD:lla saanut, ja olen melko varma, etten ole saanut muulloinkaan sukeltaessani alle 30 metrissä. Tosin kerran muistan syvällä hieman ihmetelleeni sukellustietokoneeni lukemia ja sekoittaneeni sukelluksen kestoa kuvaavan lukeman (minuutit) pohja-aikaan (minuutit). Liekö siinä joku syvyyden aiheuttama sekavuus sitten ollut kyseessä, mutta tajusin pian kuitenkin, että pohja-aika ei tosiaan kasva vähitellen yhdellä minuutilla kerrallaan. AOWD:n jälkeen ei sukellussyvyydessä ole alarajaa ole, kunhan nyt normaalia ilmaa vielä voi käyttää. Yleensä tämä tarkoittaa n. 30-40 metriä. Sitä syvemmälle mennään erityisillä kaasuseoksilla.

Thaimaasta sain sitten matkaani lapun, joka todisti minun suorittaneen 1/5 AOWD:sta. Loma päättyi ja loppuosa kurssista jäi myöhemmin suoritettavaksi, mutta alun jälkeen oli selvää, että loppuunhan se vedetään.

AOWD kannattaa kyllä suorittaa melko pian sukellusuralla, jos vähänkään suunnittelee harrastavansa sukeltamista enemmäkin. Sen opeilla pääsee sukeltamaan useimmissa maailman kohteissa ja yleensä se riittää tähän harrastukseen pysyvästi, sitä pidemmälle meneviä kursseja ei välttämättä tarvitse, ellei ole erityistä innostuneisuutta. AOWD on myös varmaan melkein jokaisen sukeltaja kokemuksen mukaan huomattavasti helpompi suorittaa kuin OWD. Se koostuu viidestä eri teemasukelluksesta, joista useimmat voi suorittaa normaalien hupisukellusten yhteydessä, eli yhdessä muun sukellusseurueen kanssa. Kuhunkin teemasukellukseen kuuluu luonnollisesti opetus ja teorioiden opiskelu kirjasta. Pakollisia osioita ovat syväsukellus ja vedenalainen suunnistus (navigointi). Muut valittavat sukellukset vaihtelevat hiukan kurssin järjestäjän ja sijainnin mukaan, mutta niitä voivat olla esimerkiksi nosteen hallintasukellus, hylkysukellus, kalantunnistus, yösukellus, venesukellus, virtasukellus, kuivapukusukellus, vedenalainen luonto, etsintä ja nosto, monitasosukellus, vedenalainen valokuvaus ja vedenalaiden videokuvaus.

Päädyin kesällä 2013 Indonesian Bunakenille Living Colours -sukelluskeskukseen, joka edelleen on huikein paikka, missä olen koskaan sukeltanut. Ilmoitin jo matkaa varatessani, että haluaisin tehdä AOWD:ni siellä loppuun. Sain kouluttajaksi aivan huikean pätevän ja hauskan suomalaisnaisen, jonka kanssa oli mukavaa tehdä kurssia, koin olevani hyvin samalla aaltopituudella hänen kanssaan. Pienet ryhmät, tiivis yhteisö ja kurssin suorittaminen osin hupisukeltajien kanssa lisäsi opiskelun iloa.

Vedenalaisessa navigoinnissa opin suunnistamaan pinnan alla, tarkkailemaan maamerkkejä, sukeltamaan kompassin kanssa potkuja laskien ja etsimään vedestä esineitä eri tekniikoilla. Hyödyllisiä taitoja kaikki, vaikka yleensä harrastajasukeltaja osallistuu aina jonkun toisen vetämälle ja opastamalle retkelle, jolloin oma vastuu suunnistuksesta on pieni. Kuitenkin kaikki vastuu pinnan alla on aina omaa, joten uusiin taitoihin ja tekemiseen on syytä suhtautua vakavasti.

Kolmesta muusta sukelluksesta tiesin, että ehdottomasti haluaisin tehdä virtasukelluksen. Lähinnä siksi, että virroissa meneminen oli minusta vaikeaa ja hiukan pelottavaakin. Vastavirta väsyttää ja myötävirrassa mennään joskun liiankin lujaa. Halusin oppia, miten voisin hallita sukeltamistani virrassa enemmän. Bunakenilla useimmat sukellukset ovat koralliriutan seinämällä meneviä sukelluksia, joissa on useimmiten jonkin verran virtausta mukana. Harjoituskohteen löytäminen oli siis helppoa. Kurssi opimme havainnoimaan virtoja, miten mennä turvallisesti niiden mukana (kumpi pää edellä!), missä kohtaa yleensä on vähiten virtaa (lähellä seinämää tai pohjaa, jos pohja on näkyvissä) ja miten toimia, jos virta käy ylhäältä alas tai alhaalta ylös.

Toinen valitsemani sukellus oli kalantunnistus. Se oli minulle myös hyvin itsestään selvää, koska kalojen ja muiden eläinten tunnistaminen on minulle se juttu sukeltamisessa vedessä viihtymisen lisäksi. En erityisemmin innostu hylyistä tai luolista tai siitä kuinka syvällä ollaan, vaan sitä, mitä elukoita siellä näkee ja millaisia ne ovat Jo OWD-kurssilla selasin innolla läpi laivalla näytillä olleita kalantunnistustauluja. Halusin oppia tunnistamaan troppiset kalat entistä paremmin. Kurssilla opittiin muutamia pääheimoja, sukuja ja lajeja, niiden erityispiirteitä sekä ympäristön, elintapojen, käyttäytymisen ja ulkonäön pohjalta. Sukellukselle sain sitten mukaani pienen tussitaulun, jolle aina kirjoitin kouluttajan osoittaman kalan nimen. Kalabongailu on jatkunut matkassani kurssin jälkeenkin, minulla on useampikin kalalajeja esittelevä opus, joku lahjaksi saatu, joku sydänsuruja helpottamaan hankittu.

Kolmas kurssisukellus tuli hiukan yllättäen. En ollut vielä valinnut, minkä otan, kun muu sukellusporukka ryhtyi yhtenä päivänä puhumaan yösukellukselle lähtemisestä sinä iltana. Minut tietenkin sai helposti houkuteltua mukaan ja näin sain sen osaksi kurssiani. Emme tietenkään sukeltaneet mitenkään keskiyöllä, vaan oikeastaan joskus klo 18-19 paikkeilla illalla, tropiikissa kun on jo pimeää silloin. Yösukelluksessa tärkeäksi nousevat tietenkin lamppujen käyttö, merkkien näyttäminen niiden avulla ja yleinen turvallisuus ja tarkkaavaisuus. Täytyy tunnustaa, että tämä sukellus jännitti minua todella paljon. Käytin taas erinäisiä mielenrauhoittelukeinoja, että olin jotakuinkin zen pinnan alla. Yösukelluksessa hienoa on se, että yöllä esiin tulevat tietenkin eri eläimet kuin valoisan aikaan.Vesi vilisi etenkin erilaisia äyriäisiä, isoja ja pieniä. Näimmepä erikoisen flash light fishin, kalan, jolla on kidusten kupeessa pimeässä hohtavat alueet. Meri kimmelsi muutenkin hohtavaa planktonia kuin pieniä tähtiä. Opin myös sen, että pimeässä täytyy paitsi nähdä, minne itse on menossa, myös joskus näyttää oma olemassaolonsa muille. Sukelluksen lopuksi nimittäin valtavan suuri kilpikonna oli uimassa suoraan minua päin. En osannut ajatellakaan, että se ei ehkä huomaa mustapukuista sukeltajaa pimeässä. Se meinasi törmätä päähäni, kunnes viime tingassa älysin osoittaa lampulla suoraan omiin kasvoihini. Kilpikonna väisti nopealla liikkeellä yläpuolelleni.

Näiden seikkailujen jälkeen olin AOWD:ni suorittanut ja maailma oli minulle auki!