Advanced Open Water Diver, eli sukelluksen jatkokurssi

Kesäloman lähestyessä ajatukset siirtyvät jos sukellustunnelmiin, joten nyt on hyvä hetki palata muistelemaan sukellusurani alkutaivalta. Suoritettuani OWD-kurssin, sukelsin muutaman sukelluksen Espanjassa ja jälleen Thaimaassa talvella 2013. Tarkoitukseni oli sillä kertaa vain nauttia, sukeltamisesta ja auringosta, saada lisää kokemusta ja varmuutta, viettää yksinkertaisesti ihana loma ilman opiskelua ja jännittämistä.

Vaan kuinkas kävikään. Matkaseura, hieman minua kokeneempi sukeltaja, suoritti omaa AOWD:taan (Advanced Open Water Diver) ja hieman siinä seurailin vierestä, kuuntelin kiinnostuneena hänen kokemuksiaan. Olimme yhteisellä sukellusretkellä Khao Lakissa, jossa sukelluksia veti sama loistava opettaja, joka oli vuotta aikaisemmin pitänyt minulle OWD:n Phuketissa. Viikon päätteeksi oli tulossa joku todella kiva sukelluskohde, mutta valitettavasti en pelkällä OWD:lla pääsisi mukaan, koska kyseisellä paikalla mentiin alle 20 metrin. OWD-kurssin suorittaineiden maksimisyvyys kun on 18 metriä. Tuttu ja supliikki mies kuitenkin myi minulle alkavan AOWD:n hyvin helposti jutellen. Perjantaina mentäisiin tosi kivaan paikkaan ja tehtäisiin hänen kanssaan AOWD:n syväsukellus alta pois, niin minäkin pääsisin muiden mukaan. Siihen perään hymy ja meikäläisen ostopäätös oli tietenkin tehty.

Syväsukellus meni oikein hienosti. Teorioissa opin syvyyden ja lisääntyneen paineen vaikutuksista sukeltamiseen, hengitykseen, pohja-aikoihin ja muuhun tärkeään tarkkailtavaan. Jossain alle 30 metrissä voi kehoon kertyä niin paljon typpeä, että ihminen joutuu typpinarkoosiin, jota myös syvyyshumalaksikin kutsutaan. Reaktiokyky heikkenee ja olo voi olla humalan kaltainen. Tämä on tietenkin vaarallista tilanteessa, jossa pitäisi olla skarppina koko ajan. Itse en typpinarkoosia AOWD:lla saanut, ja olen melko varma, etten ole saanut muulloinkaan sukeltaessani alle 30 metrissä. Tosin kerran muistan syvällä hieman ihmetelleeni sukellustietokoneeni lukemia ja sekoittaneeni sukelluksen kestoa kuvaavan lukeman (minuutit) pohja-aikaan (minuutit). Liekö siinä joku syvyyden aiheuttama sekavuus sitten ollut kyseessä, mutta tajusin pian kuitenkin, että pohja-aika ei tosiaan kasva vähitellen yhdellä minuutilla kerrallaan. AOWD:n jälkeen ei sukellussyvyydessä ole alarajaa ole, kunhan nyt normaalia ilmaa vielä voi käyttää. Yleensä tämä tarkoittaa n. 30-40 metriä. Sitä syvemmälle mennään erityisillä kaasuseoksilla.

Thaimaasta sain sitten matkaani lapun, joka todisti minun suorittaneen 1/5 AOWD:sta. Loma päättyi ja loppuosa kurssista jäi myöhemmin suoritettavaksi, mutta alun jälkeen oli selvää, että loppuunhan se vedetään.

AOWD kannattaa kyllä suorittaa melko pian sukellusuralla, jos vähänkään suunnittelee harrastavansa sukeltamista enemmäkin. Sen opeilla pääsee sukeltamaan useimmissa maailman kohteissa ja yleensä se riittää tähän harrastukseen pysyvästi, sitä pidemmälle meneviä kursseja ei välttämättä tarvitse, ellei ole erityistä innostuneisuutta. AOWD on myös varmaan melkein jokaisen sukeltaja kokemuksen mukaan huomattavasti helpompi suorittaa kuin OWD. Se koostuu viidestä eri teemasukelluksesta, joista useimmat voi suorittaa normaalien hupisukellusten yhteydessä, eli yhdessä muun sukellusseurueen kanssa. Kuhunkin teemasukellukseen kuuluu luonnollisesti opetus ja teorioiden opiskelu kirjasta. Pakollisia osioita ovat syväsukellus ja vedenalainen suunnistus (navigointi). Muut valittavat sukellukset vaihtelevat hiukan kurssin järjestäjän ja sijainnin mukaan, mutta niitä voivat olla esimerkiksi nosteen hallintasukellus, hylkysukellus, kalantunnistus, yösukellus, venesukellus, virtasukellus, kuivapukusukellus, vedenalainen luonto, etsintä ja nosto, monitasosukellus, vedenalainen valokuvaus ja vedenalaiden videokuvaus.

Päädyin kesällä 2013 Indonesian Bunakenille Living Colours -sukelluskeskukseen, joka edelleen on huikein paikka, missä olen koskaan sukeltanut. Ilmoitin jo matkaa varatessani, että haluaisin tehdä AOWD:ni siellä loppuun. Sain kouluttajaksi aivan huikean pätevän ja hauskan suomalaisnaisen, jonka kanssa oli mukavaa tehdä kurssia, koin olevani hyvin samalla aaltopituudella hänen kanssaan. Pienet ryhmät, tiivis yhteisö ja kurssin suorittaminen osin hupisukeltajien kanssa lisäsi opiskelun iloa.

Vedenalaisessa navigoinnissa opin suunnistamaan pinnan alla, tarkkailemaan maamerkkejä, sukeltamaan kompassin kanssa potkuja laskien ja etsimään vedestä esineitä eri tekniikoilla. Hyödyllisiä taitoja kaikki, vaikka yleensä harrastajasukeltaja osallistuu aina jonkun toisen vetämälle ja opastamalle retkelle, jolloin oma vastuu suunnistuksesta on pieni. Kuitenkin kaikki vastuu pinnan alla on aina omaa, joten uusiin taitoihin ja tekemiseen on syytä suhtautua vakavasti.

Kolmesta muusta sukelluksesta tiesin, että ehdottomasti haluaisin tehdä virtasukelluksen. Lähinnä siksi, että virroissa meneminen oli minusta vaikeaa ja hiukan pelottavaakin. Vastavirta väsyttää ja myötävirrassa mennään joskun liiankin lujaa. Halusin oppia, miten voisin hallita sukeltamistani virrassa enemmän. Bunakenilla useimmat sukellukset ovat koralliriutan seinämällä meneviä sukelluksia, joissa on useimmiten jonkin verran virtausta mukana. Harjoituskohteen löytäminen oli siis helppoa. Kurssi opimme havainnoimaan virtoja, miten mennä turvallisesti niiden mukana (kumpi pää edellä!), missä kohtaa yleensä on vähiten virtaa (lähellä seinämää tai pohjaa, jos pohja on näkyvissä) ja miten toimia, jos virta käy ylhäältä alas tai alhaalta ylös.

Toinen valitsemani sukellus oli kalantunnistus. Se oli minulle myös hyvin itsestään selvää, koska kalojen ja muiden eläinten tunnistaminen on minulle se juttu sukeltamisessa vedessä viihtymisen lisäksi. En erityisemmin innostu hylyistä tai luolista tai siitä kuinka syvällä ollaan, vaan sitä, mitä elukoita siellä näkee ja millaisia ne ovat Jo OWD-kurssilla selasin innolla läpi laivalla näytillä olleita kalantunnistustauluja. Halusin oppia tunnistamaan troppiset kalat entistä paremmin. Kurssilla opittiin muutamia pääheimoja, sukuja ja lajeja, niiden erityispiirteitä sekä ympäristön, elintapojen, käyttäytymisen ja ulkonäön pohjalta. Sukellukselle sain sitten mukaani pienen tussitaulun, jolle aina kirjoitin kouluttajan osoittaman kalan nimen. Kalabongailu on jatkunut matkassani kurssin jälkeenkin, minulla on useampikin kalalajeja esittelevä opus, joku lahjaksi saatu, joku sydänsuruja helpottamaan hankittu.

Kolmas kurssisukellus tuli hiukan yllättäen. En ollut vielä valinnut, minkä otan, kun muu sukellusporukka ryhtyi yhtenä päivänä puhumaan yösukellukselle lähtemisestä sinä iltana. Minut tietenkin sai helposti houkuteltua mukaan ja näin sain sen osaksi kurssiani. Emme tietenkään sukeltaneet mitenkään keskiyöllä, vaan oikeastaan joskus klo 18-19 paikkeilla illalla, tropiikissa kun on jo pimeää silloin. Yösukelluksessa tärkeäksi nousevat tietenkin lamppujen käyttö, merkkien näyttäminen niiden avulla ja yleinen turvallisuus ja tarkkaavaisuus. Täytyy tunnustaa, että tämä sukellus jännitti minua todella paljon. Käytin taas erinäisiä mielenrauhoittelukeinoja, että olin jotakuinkin zen pinnan alla. Yösukelluksessa hienoa on se, että yöllä esiin tulevat tietenkin eri eläimet kuin valoisan aikaan.Vesi vilisi etenkin erilaisia äyriäisiä, isoja ja pieniä. Näimmepä erikoisen flash light fishin, kalan, jolla on kidusten kupeessa pimeässä hohtavat alueet. Meri kimmelsi muutenkin hohtavaa planktonia kuin pieniä tähtiä. Opin myös sen, että pimeässä täytyy paitsi nähdä, minne itse on menossa, myös joskus näyttää oma olemassaolonsa muille. Sukelluksen lopuksi nimittäin valtavan suuri kilpikonna oli uimassa suoraan minua päin. En osannut ajatellakaan, että se ei ehkä huomaa mustapukuista sukeltajaa pimeässä. Se meinasi törmätä päähäni, kunnes viime tingassa älysin osoittaa lampulla suoraan omiin kasvoihini. Kilpikonna väisti nopealla liikkeellä yläpuolelleni.

Näiden seikkailujen jälkeen olin AOWD:ni suorittanut ja maailma oli minulle auki!

Thaimaan sukellusmatkat

Olen käynyt Thaimaan rantakohteissa lomalla lukuisia kertoja, olisiko nyt seitsemän reissua mittarissa. Miksi matkustan sinne niin usein, lähes joka talvi tässä 2010-luvulla? Eikö olisi kiva nähdä muitakin paikkoja ja eikö siellä tylsisty? Vastaus on yksinkertainen, ei tylsisty, kun siellä voi tehdä maailman parasta harrastusta, eli sukeltamista. 

Thaimaahan on myös helppoa matkustaa, matkanjärjestäjillä on paljon tarjontaa, lentoja ja hotelleja löytyy. Suhteessa moniin muihin kaukokohteisiin Thaimaan etuja ovat takuuvarmat lämpö (niin vedessä kuin maan päälläkin) ja aurinko, kaunis luonto, toimiva turisti-infrasturktuuri ja hyvä hinta-laatusuhde. Siellä saa hyvätasoisen loman melko edullisesti verrattuna moniin muihin lomakohteisiin ja etenkin maailman upeimpiin sukelluskohteisiin, joista upeimmat lienevät (onneksi) kaukana massaturistien ulottumattomilta. Ne ovat syystäkin kalliimpia matkoja, joten eivät ihan joka vuosi toteutettavissa.

Itseäni eivät ole koskaan muut turistit häirinneet, eikä kohteiden turistimaisuus tai kaupallisuus. En etsi alkuperäisheimoja tai kylätunnelmaa, vaan toimivaa, miellyttävää kokonaisuutta, hyvää säätä ja rakasta harrastusta. Tuttuun kohteeseen mennessä ei myöskään mene aikaa paikan haltuun ottamiseen ja käytännön asioiden toimimisen selvittelyyn, vaan voi laskeutua lomamoodiin samantien. Tuttuun kohteeseen voi myös mennä vaikka vain viikoksi, jos aikaa tai rahaa ei ole enempää.

Lomakohteitani Thaimaassa ovat olleet ne perinteiset Andamaanienmeren paikat: Phuket, Koh Lanta, Krabi ja Khao Lak. Palasin juuri tiiviltä alkuvuoden matkalta Phuketiin, joten se on tunnelmissani tällä hetkellä päällimmäisinä. Tarjontaa sukellusretkistä löytyy kaikista paljon, voi sukeltaa niin suomen-, ruotsin- kuin englanninkielisessäkin seurassa.

Kauneimmat yksittäiset Etelä-Thaimaan sukellussaitit ovat mielestäni olleet Raya Noi, Similansaaret ja Koh Haa. Paljon kehutuille Hin Daengille ja Hin Muangille en ole koskaan erinäisistä sattumuksista johtuen päässyt, joten jätetään niille vielä aukki paikka Top3:een, jos jonain päivänä räpyläni sattuvat minut sinne johdattamaan. Siaminlahden puolella en ole koskaan käynyt, joten sitä en osaa kommentoida. Hyvä sukelluspaikka siellä kuulemma on ainakin Koh Tao.

(Raya Noi)

Kaikissa Thaimaassa käymissäni sukelluskohteissa on hyvät puolensa, joista päällimmäisenä mieleen tulevat tässä.

Phuket

+ Paljon tarjontaa sukellusretkien järjestäjistä ja päivittäisistä retkistä.

+ Kohteiteiden skaala ehkä Etelä-Thaimaan laajin: retkiä löytyy aina Phi Phi -saarista King Cruiser -hylkyyn sekä kirkastakin kirkkaampaan Raya Noihin. Samalla viikolla ei tarvitse mennä useampaa kertaa samaan paikkaan.

+ Paljon myös pinnan päällistä matkantarjontaa.

+ Suorat lennot.

- Ihmisiä, liikennettä ja melskettä on paljon. Ei eteeristä luonnonrauhaa kaipaavalle.

Koh Lanta

+ Kaunin ja rauhallisin käymäni lomakohde Thaimaassa: rento tunnelma ja upeat rannat

+ Koh Haan kauneus, myös ihana Koh Rok

+ Vain täältä pääsee Hin Daengille ja Muangille, joissa en siis ole vielä käynyt

Krabi

+ Lyhyet etäisyydet sukelluskohteisiin

- Ei kovin laajasti eri kohteita

Khao Lak

+ Sukellukset kauniissa Similansaarten kansallispuistossa vain täältä

+ Upeat, pitkät rannat

- Venematka kohteille on aika pitkä

- Hiukan kalliimpi lomakohde kuin muut Etelä-Thaimaan kohteet

Jokainen sukelluspäivä on tietysti oma seikkailunsa. Huikeita kokemuksia voi löytää kaikkialta, kun osaa keskittyä juuri siihen, mitä sillä retkellä ja sukelluksella on annettavana. Tuoreimmallakin reissulla tuli nähtyä mm. neljä mustaevähaita, iso merihevonen, huikean kokoisia mureenoja, söpöjä boxfishejä ja hiekkaan kaivautuneita pieniä rauskuja (Kuhl's stingray). Koskaan en väsy katsomaan ihan ”tavallisiakin” kaloja ja kasveja. Meriluonto palkitsee innostunee ihmettelijän joka kerta.

Aina takkiin jää myös hienoja kohtaamisia muiden sukeltajien kanssa, paljon naurua, hassuja sattumuksia, mielenkiintoisia tarinoita, erikoisia persoonia, uusia ystäviä, vanhoja ja yllättäviäkin tuttuja. Auringon virkistämänä, silmät säihkyen ja sydän sukeltamisen ilosta pakahtuen on hyvä jatkaa talvea koti-Suomessa.  

(Pintaannousu auringonlaskun aikaan, Koh Mai Thon)

Open Water Diver -kurssi, eli sukelluksen peruskurssi, osa 2

Kun ensimmäinenOWD-kurssipäivä oli kääntymässä loppuaan kohti, huokaisin helpotuksesta. Saisin levätä pitkän päivän päätteeksi. Kattia kanssa! Kävi ilmi, että kurssiin kuuluu teoriaopetuksen ja harjoitusten lisäksi iso määrä itseopiskelua. Saimme oppikirjat ja ensimmäisen illan (ja yön) läksyksi noin parin sadan sivun pätkän luettava. Ihan helppoja juttuja ne eivät olleetkaan: sukellusvälineitä, tekniikkaa, turvallisuutta, fysiologiaa, jopa fysiikan lakeja paineen ja tiheyden muutoksista veteen sukellettaessa. Mistään läpihuutojutuista ei siis ollut kysymys.

Kun muu seurue suuntasi illalla syömään ja viettämään hauskaa iltaa, vääntäydyin itse väsymyksestä tuupertuneena hotellin alaravintolaan pizzalle. Oppikirja mukanani. En ole koskaan koulu- tai opiskeluaikoina ollut mikään viimeisen illan himopänttääjä, vaan jaksottanut aina lukemiseni ja opiskeluni tasaisesti pidemmälle ajalle. En tykkää viime hetken paineesta, se ei purista minusta parhainta mahdollista lopputulosta ulos. Nyt oli kuitenkin pakko joko lukea tai itkeä ja lukea. Tunnustan, että väsymyksen kyynel saattoi vilahtaa silmäkulmassa. Tunnollisesti kuitenkin pänttäsin ja pänttäsin, nukkumaanmenoon asti. Olin ihan poikki. Jos joku olisi siinä kohtaa kysynyt, että haluatko jättää kurssin kesken, olisin sanonut kyllä. Onneksi kukaan ei kysynyt.

Niin ja näin nukutun yön sekä erinäisten todellisten tai kuviteltujen nuhasuggerointien jälkeen heräsin toisen kurssipäivän aamuun. Muutkin kurssilaiset olivat opiskelleet koko illan, mutta jotenkin jäi vaikutelma, että ehkä he eivät olleet stressanneet ihan niin paljon kuin minä, tunnollinen tyttö. Teoriatuntien ja harjoitusten välissä juttelin kahden kesken kouluttajan kanssa ja kerroin, miten väsynyt ja heikko olo minulla oli ensimmäisen päivän iltapäivänä ollut. Hän kertoi rauhallisesti, että se on ihan ymmärrettävää. Kun tulee paljon uutta asiaa, tilanne on uusi ja jännittävä, keskittyy kovasti ja lounaalla hiukan päästää itsensä rentoutumaan, niin on ihan luonnollista, että ei jaksa koko päivää täysiä. Hän neuvoi juomaan paljon vettä ja ottamaan vaan rauhallisesti. Hänen mielestään pärjäsin hyvin, tilanteessani ei ollut mitään epänormaalia. Se keskustelu rauhoitti minut. Siinä kohtaa tiesin, että tulen selviämään tästä kurssista. Onneksi hänkään ei kysynyt, jätänkö kurssin kesken. ;)

Toinen ja kolmas päivä etenenivät, teimme monenlaisia harjoituksia, katsoimme opetusvideoita ja todistimme uimataitomme uimalla kurssiin vaadittavat määrät laivan ympäri. Sitten koitti hetki, jota olin jännittänyt ensimmäisen päivän maskin poisottamisharjoitusten jälkeen. Olimme muutaman metrin syvyydessä veden alla ja meidän tuli täyttää maski vedellä ja tyhjentää se (kyllä, se on mahdollista!) vedestä. Sen jälkeen maski tuli ottaa kokonaan pois, sukeltaa hetki ilman, laittaa se takaisin ja tyhjentää vedestä. Mielenkiintoista oli, että pelkkä maskin täyttäminen ja tyhjentäminen ei tuntunut minusta vaikealta. Ehkä se tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt miettiä, hengitänkö suun vai nenän kautta. Mutta kokonaan pois ottaminen, hui! Miehet tekivät harjoitukset taas sujuvasti. Sitten oli minun vuoroni. Jännityksestä huolimatta kokosin itseni, otin maskin pois päästä, otin kouluttajaa käsivarresta kiinni ja sukelsin hetken aikaa ilmaan. Silmät kyllä kiinni, koska en uskaltanut avata niitä. Jotenkin onnistuin hengittämään koko sen ajan vain suun kautta, nenään ei mennyt yhtään vettä. Maski takaisin naamalle ja tyhjennys. Se oli tehty! Onnistuin ensimmäisellä kerralla! Muistan varmaan aina, kun kouluttaja sen jälkeen katsoi minua silmiin, otti minua molemmista käsistä kiinni ja taputti niitä kannustavasti kuin olisi sanonut, että ”hyvä, tiesin, että onnistut!” Kuulostaa pikkujutulta, mutta tuntui sillä hetkellä tärkeältä kannustukselta.

Mikään muu ei enää sen jälkeen tuntututkaan kurssilta yhtä vaikealta. Otimme varusteita pois sekä pinnalla että pinnan alla, kokeilimme kaverin oktosta hengittämistä, harjoittelimme erilaisia poikkeustilantesiin liittyviä nousuja ynnä muuta. Maskitemppujen jälkeen lastenleikkiä kaikki. Kurssin päätti virallinen kirjallinen loppukoe. Asioita oli kerrattu sen verran paljon ja tunnollisena tyttönä olin opiskellut myös toisen kurssipäivän illan (vaikkakin uskaltautunut myös ravintolaan syömään hyvin muiden kanssa). Koe meni läpi kaikilla meillä kolmella. Hurraa, olimme sukeltajia! Laivalla pidettiin iloinen seremonia, jossa kouluttajamme antoi meille väliaikaiset sukelluskortit muiden sukellus- ja snorklausretkeläisten antaessa aplodinsa. Oikea kortti tulisi aikanaan postissa kotiin.

Kurssin lopussa korostetaan, että ei kannata jättää sukellusharrastusta siinä kohtaa tauolle, vaan mennä mahdollisimman pian sukeltamaan lisää. Itse lähdin ensimmäisille hupisukelluksilleni heti kurssia seuraavana päivänä, Phi Phi -saarille. Kuten PADI:n oppikirjassa sanotaan:

Tapaa ihmisiä.

Näe maailmaa.

Tee juttuja.

Pinnan alla.

Open Water Diver -kurssi eli sukeltamisen peruskurssi, osa 1

Kun vihdoin pääsin kurssille, olin sekä innoissani että luonnollisesti myös hieman jännittynyt. Meitä oli kurssilla kolme oppilasta: yksi vanhempi mies, yksi nuorempi mies ja minä. Kouluttajana toimi kokenut mies, jonka opetustyyli sopi minulle erinomaisesti. Hän oli asiantunteva, selkeäsanainen, luotettavan ja itsevarman oloinen, kuunteleva ja huumorintajuinen, muttei missään nimessä mikään rennonletkeä pelleilijä. Kun itse jännitän, en kestä, jos joku tulee viereen lyömään hommat leikiksi.

Kurssi kesti kolme päivää ja se tehtiin kokonaan merellä. Usein allasharjoituksina tehtävät osuudet teimme Raya Yain saaren rantavesissä. Minusta se oli paljon kivempaa kuin ajatus uima-altaassa lutraamisesta. Oli kiva päästä todellisiin olosuhteisiin saman tien.

Tiesin, että kolmeen päivään tiivistetty peruskurssi tulisi olemaan tiukka puristus, mutta en onneksi ihan tajunnut kuinka tiukka. Olisi voinut jäädä tekemättä. Saimme teoriaoppitunteja parin tunnin laivamatkalla saarelle ja takaisin. Sukellusvarusteet puettiin päälle heti ensimmäisenä päivänä ja kuivaharjoittelimme niiden käyttöä laivalla.

Ensimmäisiä vesiharjoituksia varten kahlasimme Raya Yain saaren rantaan. Kaikki sujui hyvin, kunnes tuli hetki, jolloin piti laittaa pää veteen ilman maskia. Seisoimme ehkä noin vyötärön syvyydessä vedessä, jalat tukevasti pohjassa. Tasapainotusliivi päällä, ilmatankki auki ja regu suuhun. Kurssilla täytyy harjoitella sitä, miltä tuntuu olla vedessä ilman maskia, koska sukeltaessa voi tulla eteen tilanne, jossa joku vahingossa tönäisee maskisi pois paikoiltaan tai kokonaan pois. Voisi luulla, että se on helppoa, kun niinhän normaalilla uintireissullakin ollessa tehdään. Aivan. Erona on kuitenkin se, että sukeltaessa tulee hengittää suun kautta koko ajan. Se on laitesukeltamisen tärkein sääntö. Hengitä koko ajan ja toisin päin sanottuna älä koskaan pidätä hengitystäsi. Hengittämistä suun kautta tuli siis jatkaa normaalisti, kun nenä oli samalla paljaana vedessä ja sen kautta taas ei pitänyt vetää mitään (eli vettä) sisään.

Helpommin sanottu kuin tehty. Painoimme päät veteen ilman maskia ja kaksi muuta kurssilaista jatkoi hengittelyä suun kautta kaikessa rauhassa ongelmitta. Minulla meni heti vettä nenään. Nostin pään hermostuneena vedestä ja yritin uudelleen. Taas vettä nenässä. Kokeilin tehtävää monta kertaa peräkkäin, joka kerta vettä nenässä. Silmiäkin merivesi jo ärsytti. Alkoi jännittää ja myös nolottaa, kun muut suorituivat tästä hommasta helposti ja minä en. Kokenut kouluttaja otti tilanteen kuitenkin haltuunsa, rauhoitteli minua ja kertoi, että tämä on yksi peruskurssin kurjimmista tempuista. Ei ollut mitään kiirettä, voisimme harjoitella sitä miten kauan tahansa, miehet kyllä odottaisivat. Rauhoituin, yritin keskittyä ja jotenkin vanhana kuorolaulajana onnistuin kuin onnistuinkin ohjaamaan hengityksen vain suun kautta kulkevaksi. Ehkä tein kitalaen avulla jonkun tempun nenäontelolle tai ehkä muuten vaan suoriduin, mutta onnistuin silti. Huh!

Sen jälkeen oli ensimmäisen päivän mukavampi osuus. Laitoimme maskit takaisin päähän ja lähdimme ensimmäiselle oikealle sukelluksellemme. Rantavedessä, saaren reunan koralleja seuraillen sukelsimme yhteensä 35 minuuttia, syvyyttä oli enimmillään kuusi metriä. Se oli todella kivaa! Näimme värikkäitä kaloja, mureenan ja veden liikkeiden mukana liehuvia koralleja. Olin innoissani! Tätä varten halusin opetella sukeltamaan.

Teoriatunnit jatkuivat laivalla nautitun lounaan jälkeen. Sitten menimme uudestaan veteen. Täytimme tasapainotusliivit ilmalla ja polskimme laivalta sopivaan syvyyteen. Meri aaltoili hieman ja jouduin räpylöistä huolimatta tekemään töitä pysyäkseni miesten matkassa. Sopivaan kohtaan päästyämme kouluttaja kertoi meille, mitä harjoituksia tulisimme seuraavaksi pinnan alla tekemään. Yritin kovasti painaa mieleeni, mitä kaikkea tuleman piti. Keskittyminen alkoi kuitenkin tiukan aamupäivän ja rentouttavan lounastauon jälkeen herpaantua. Vatsassakin taisi kiertää. Laskeuduimme muutaman metrin syvyyteen juuri läpkäytyjä harjoituksia varten. Olin siinä ihan rauhallisena ja katselin, että jotain se kouluttaja nyt häslää noiden kahden muun kanssa ja mietin, onkohan niillä jotain ongelmia. Odottelin ja hengittelin. Sitten kouluttaja tuli minun luokseni ja ajattelin, että mitähän nyt. Jotain hän siinä tuntui vieressäni tekevän. Hengittelin rauhassa, kunnes yhtäkkiä ilmaa ei tullutkaan enää suuhuni! Säikähdin ja selkäydinreaktiona osoitin kädellä kaulaani, että mitään ei tapahdu ja tukehdun! Minkä jälkeen kouluttaja ystävällisesti avasi jälleen ilmapulloni. Olin unohtanut, että tämä oli yksi kurssin harjoituksista, josta hän oli juuri hetkeä aikaisemmin pinnalla kertonut: miltä se oikeasti tuntuu, kun ilma loppuu. Hän oli kertonut sulkevansa vuorollaan meidän jokaisen pullon, jolloin meidän tuli näyttää ”ilma loppu” -käsimerkkiä, eli juurikin vetää kädellä kurkun yli, kuten olin intuitiivisesti tehnyt. Sitten hän avaisi taas pullon. Keskittymiskyky todellakin oli herpaantumassa. Harjoittelun jälkeen sukeltelimme vielä lisää.

Päivä oli pitkä ja ilta jatkui vielä rankempana. Siitä lisää ensi kerralla. 

Pääsenkö sukelluskurssille?

Varsinainen sukellusharrastus aloitetaan tietysti sukelluksen peruskurssilta, eli PADI-järjestelmässä Open Water Diver -kurssilta. Kuten aiemmin olen kertonut, kiinnostus sukellusharrastukseen oli virinnyt jo parina vuotena ennen peruskurssia.Oman OWD:ni suoritin lopultaThaimaan Phuketissa, Raya Diversilla, tammi-helmikuun vaihteessa 2012. Sinne pääsy ei kuitenkaan ollut ihan helppoa.

Lomailimme Thaimaan loman ensimmäisen viikon Koh Lantan ihanalla ja rauhallisella saarella. Alkuperäinen ajatus oli tehdä kurssi jo siellä, tai ainakin aloittaa se Lantalla. Koska sukeltamaan ei pääse, ellei läpäise pitkää listaa terveyteen liittyviä kysymyksiä, jouduin käymään Lantalla lääkärissä.

Ongelmani oli puolitoistavuotta aikaisemmin loukkaamani ukkovarpaan nivel. Olin Suomessa uimarannalla kahlannut sameaan veteen, enkä huomannut edessäni olevaa isoa kiveä ja lyönyt ukkovarpaan täysillä päin kiveä. Auts! Se kirpaisi kovaa. Löin vielä varmuuden vuoksi samalla uimareissulla saman varpaan uudelleen samaan kiveen. Koska vähästä ei blondin pää ilmeisesti opi. ;) Varpaaseen tuli hyvin pieni hiusmurtuma, mutta suurempi vaiva oli molemmin puolin niveltä rikkoontunut rusto, jonka vammat näkyivät lopulta magneettikuvissa. Sitä ei ollut syytä lähteä kirurgin veitsellä sorkkimaan, vaan lääkkeenä oli pitkä kuuri nivelrikkolääkettä, kipeä kortisonipiikki suoraan niveleen ja vammaa rasittamaton käytös. Suomeksi sanottuna se tarkoitti ”järkeviä” (uh, sana jota syvästi inhoan!), korottomia, paksupohjaisia kenkiä, ei lenkkeilyä, eikä muita pomppivia harrastuksia. ”Voisitkos harrastaa lenkkeilyn sijasta vesiliikuntaa?” kysyi lääkäri. Minähän ajattelin tietysti, että voin! Niin minusta tuli uimari ja vesijumppaja.

Varpaan ongelma sukeltamiseen liittyen oli se, että kyseistä niveltä särki aika ajoin. Sitä särkee yhä välillä. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Elinikäinen vaiva. Koh Lantan lääkäri oli sitä mieltä, että en saa sukeltaa, jos minulla on valmiiksi jotain kipua jossain nivelessä. Koska pahimmillaan hengenvaarallinen sukeltajantauti voi oireilla mm. nivelkipuina, en hänen mielestään voisi silloin tunnistaa, koska on vaara kyseessä, jos pidän varpaan nivelkipua normaalina. Olin todella pettynyt.

Ajattelimme kuitenkin, että yritetään loman toisella viikolla Phuketissa uudelleen. Niinpä menin siellä ensitöikseni lääkäriin, jolle selitin koko sairaushistoriani, siihen aikaan käyttämäni nivelrikkolääkkeen ja mitä Lantan lääkäri oli sanonut. Tämä lääkäri veivasi varvasta (auts!), tutki ja nauroi lopuksi, että tottakai voit mennä sukeltamaan! Että noin vanha vaiva, kyllä minä nyt sen oireet tunnistan ja osaan erottaa muista. Me suomalaiset ollaan kuulemma aina niin ylirehellisiä, sain kuulla. Niinpä.

Siispä yhteys Raya Diversiin ja paikka seuraavana päivänä alkavalle sukelluskurssille. Raya valikoitu firmaksi varmaan enimmäkseen siksi, että se oli suomalainen ja kurssi oli mahdollista käydä suomeksi. Vaikka osaan hyvin englantia, minua jännitti kuitenkin sen verran, että koin oloni rauhallisemmaksi, kun sain tehdä kurssin omalla äidinkielelläni. Tarvittaessa kysellä juuri oikeilla sanoilla ja kertoa omista kokemuksistani niillä vivahtein, mitkä oikealta tuntuivat. Olin kuullut kyseisestä firmasta hyviä kokemuksia, joten ei kun kurssille! Siitä lisää seuraavalla kerralla. :)

Miksi aloin sukeltaa?

Se onkin hyvä kysymys. Sukeltaminen ei ole ollut minulle mikään erityinen lapsuuden tai nuoruuden haave. Meillä katsottiin kotona mielellään Avaraa luontoa ja muita luontodokumentteja televisiosta, mutta en muista olleeni enemmän innoissani meridokumenteista kuin muista.

En myöskään ole luonteeltani ollenkaan "vauhtia ja vaarallisia tilanteita" -tyyppinen ihminen. (Toisaalta sukeltaminen ei mikään vauhtiharrastus olekaan, eikä tarkoitus ole myöskään joutua vaarallisiin tilanteisiin.) Innostun kyllä helposti asioista, mutta olen hyvin harkitsevainen enkä hötkyile fyysisiin haasteisiin liittyen. En ole koskaan myöskään kokenut tarvetta uhota tai näyttää jollekin muulle, että pystyn tai uskallan jotain. Minä vaan joko kiinnostun asioista tai sitten en.

Lapsena en myöskään ollut mitenkään erityisen sporttinen: soitin pianoa, kävin partiossa ja pelasin korttia ystävieni kanssa. Liikuntajutuissa olen lähinnä käynyt uimassa, joogaillut ja sauvakävellyt ennen viime vuosieni kuntosali- ja pilatesjuttuja. Vesi on kuitenkin aina ollut minulle kiva elementti. Oma muistikuvani on, että lapsena oltiin uimassa parhaina kesäpäivinä kolmekin kertaa ja uimahalliretket olivat aina tosi kivoja. Tykkään vesijumpasta (tai hydrobicista), olen myös viime vuosina käynyt SUP-lautailun kurssin, osittain uimahyppykurssin ja opetellut ystäväni johdolla hiukan melontaa. Vesilajien kimara on siis jo aikamoinen! 

Vesi ei myöskään ole koskaan oikeastaan pelottanut minua, kuten tiedän sen monia jännittävän. Olen käynyt saaristossa mökillä monen monituista vuotta ja ollut milloin minkäkinlaisessa myrskyssä tai veneessä. Silti en ole koskaan kokenut pelon tunnetta vesillä ollessani. En myöskään voi yleensä pahoin merillä, vaikka laivaa kovastikin keinuttaisi. Viihdyn myös merenrannalla tavattoman hyvin, paljon paremmin kuin jotenkin suppeaksi kokemissani, joskin kauniissa, järvimaisemissa. Meri on ääretön. Sitä pitkin pääsee minne vain, kaikkialle maailmassa. Sen äärellä ihminen voi myös tuntea olevansa pieni luontoon nähden. Ajatuksessa on jotain hyvin voimakasta.

Vaikka olin kokeillut sukeltamista jo kauan sitten Kreikan matkalla uima-altaassa, nousi varsinainen innostus sukeltamiseen tuossa viime vuosikymmenen vaihteessa. Ystäväni olivat kertoneet omista sukelluskokemuksistaan ja minusta niitä oli kiva kuunnella. Päädyin sitten erinäisten sattumusten jälkeen ensimmäiselle lomalleni Thaimaahan loppusyksystä 2010. Yleisen Aasia-fiilistelyn, auringonoton, hierontojen, ruokakokemusten ja muun lisäksi lähdin myös parille snorklausretkelle. Ne olivat ehdottomasti matkan parhainta antia. Olisin voinut tuijotella värikkäitä kaloja, koralleja, kasveja ja muita eläimiä vaikka kuinka kauan. Aina seuraavan korallin jälkeen löytyi taas jotain kiinnostavaa. Tuon tuosta vedin keuhkot täyteen ilmaa ja vapaasukelsin parin metrin syvyyteen katsomaan jotain ihanaa otusta lähempää. Olisin halunnut jäädä katselemaan niitä pidempää, rauhallisemmin ja vieläkin lähempää. Kun sitten olimme snorklaamassa jollain keskellä merta olevalla riutalla, olin innoissani! Muiden snorklaajien vetäessä varmuuden vuoksi päälle pelastusliivejä, minä en missään nimessä halunnut liivejä. Nehän olisivat suotta pitäneet minua pinnalla, kun halusin vapaasukellella pinnan alle. Sukeltamisen voima alkoi siis vetää puoleensa.

Olinkin jo tuolloin valmis menemään sukelluskurssille ja vertailin lähiseudun sukellusfirmojen tarjontaa ja hintoja. Elämä päätti kuitenkin, ettei vielä ollut minun hetkeni vihkiytyä uuden lajin saloihin, koska sain jonkun karmean taudin. Seuraavat neljä päivää menivät korkeassa kuumehorkassa täristen, veristä ulostetta pyyhkien ja monenlaisia lääkkeitä nappaillen. Lopulta suoriuduin pariksi päiväksi hotellin uima-altaalle lepäämään ja toipumaan. Aikaa sukelluskurssin käymiseen ei sillä lomalla enää ollut, enkä suinkaan olisi taudin jälkeen ollut sellaisessa fyysisessä kunnossa, että olisin voinut kurssille mennä. Tyydyin siis keräämään voimia ja haaveilemaan tulevasta. Sen aika koitti reilua vuotta myöhemmin, tammi-helmikuussa 2012.

Valmistauduin kurssiin kuitenkin jo kesällä 2011, kun tein Suomessa uimahallissa sukelluskokeilun. Menimme vetäjän kanssa sukelluslaitteet päällä allasta eteen ja taakse. En rehellisesti sanottuna oikein muista, miten se meni tai miltä tuntui, mutta ei varmaankaan ollut vastenmielistä, kun kurssille lopulta päädyin.