Sairaudelle antautuminen, osa 2

¨

Edelliskesän Indonesian matkan jälkeinen syksy meni jälleen hyvin terveenä, reippaana ja hyväkuntoisena. Joulupäivänä 2017 iski flunssa, joka kaatoi minut petiin tai sohvalle aika lailla kokonaan välipäiviksi. Uudenvuodenaattona uskaltauduin ulos mökkihöperyyden keskeltä.

Meillä oli tammikuun lopussa suunnitteilla matka Filippiinien Alona Beachille, jossa AOWD ja Rescue Diver -kurssit minulle pitänyt suomalainen sukelluskouluttajani ja ystäväni nykyään työskenteli myöskin sukelluskouluttajana toimivan miehensä kanssa. Ajattelin joululomalla sairastaessani, että onneksi tuli flunssa nyt eikä matkan alla. Little did I know. Tammikuu alkoi hyvin, mutta toisella viikolla tuntui poskissa painetta ja räkä ei hellittänyt. Poskiontelontulehdushan se ja antibiootit. Inhoan antibioottien syömistä, koska ne sekoittavat mahan ja suoliston kokonaan mutta ajattelin, että nyt on pakko. Tilanne helpotti jälleen.

Kolme päivää ennen matkaan lähtöä flunssa nosti päätään ja tällä kertaa alkoi myös inhottavasti tuntua kipua henkitorvessa. Samaan syssyyn huomasimme, että meillä oli paluulennon päivämäärät sekaisin ja lento Hong Kongista takaisin Helsinkiin lähitisikin päivää aikaisemmin kuin luulimme. Säädimme sitä, kipulin kehoni kanssa ja töissä oli vielä erinäistä hässäkkätilannetta päällä. Kroppa reagoi iskemällä taudin päälle täysillä: poskiontelontulehdus ja keuhkoputkentulehdus samaan aikaan. Vietin pari viimeistä päivää ennen lomaa vuoteessa nukkuen. Matkaan silti toki lähdettiin. Askeleet kotiovelta taksille tuntuivat kivuliailta. Lennolla onneksi sai olla paikallaan.

Yövyimme Hong Kongissa yhden yön ennen jatkoa Filippiineille. Kiitän onneani, että olimme seuraavan aamun lentoa silmällä pitäen valinneet lentokenttähotellin. Raihnaisen ihmisen ei tarvinnut raahautua pitkälle. Hong Kongin turistikierros jäi aika olemattomaksi tällä kertaa. Hieno kaupunki varmasti. Yöllä Hong Kongissa nousi kuume ja alkoi vielä menkatkin. Olin siis kaikin puolin raato, kun matka seuraavana päivänä jatkui. Meillä oli muutaman tunnin mittainen koneenvaihto Manilassa ennen lentoa Tagbilaraniin. Muistan nukkuneeni Manilan kentällä kuumeesta täristen merinovillakerrasto matkavaatteideni päällä. Siinä kohtaa tyyliseikat eivät ole ensimmäisenä mielessä. Onneksi matkaseura piti huolta niin minusta kuin kellostakin, joten en nukkunut ohi lentoni. Perillä Alonassa hotellihuoneen sänky kutsui minua saman tien.

Seuraavana aamuna lähdimme heti lääkärille. Köröttelimme mopotaksin kyydissä pienelle paikalliselle klinikalle, jossa ei ollut ajanvarausta, vaan jonottamalla mentiin. Puitteet ja olosuhteet näyttivät aika alkeellisilta, mutta koko henkilökunta puhui aivan loistavaa englantia. Lääkäri kuunteli keuhkot ja määräsi minut siinä muita potilaita odotellessa jo johonkin keuhkoja avaavaan laitteeseen hengittelemään. Sain jälleen antibioottia ja paria muuta lääkettä. Myöskin käskyn levätä seuraavat kolme päivää ja lääkärintodistuksen tästä sairaudesta ja levon tarpeesta.

Lomasta tuli siis pääosin allas- ja rantaloma. Vaikka toivuinkin noiden kolmen päivän jälkeen sellaiseen kuntoon, että jaksoin käydä syömässä tai uima-altaalla muiden kanssa, en tokikaan ollut vielä sukelluskunnossa. Tässä kohtaa se ei enää haitannut minua. Olin hyväksynyt tilanteen sellaisena kuin se tällä kertaa oli, mieli oli oikeastaan hyvin tyyni. Makasin tyytyväisenä aurinkovarjon alla, otin torkkuja ja välillä luin jotain.

Matkan kääntyessä kohti loppua jaksoin jo käydä snorklaamassa ja muiden kanssa retkellä katsomassa mm. kummituseläinten (tarsier) suojelualuetta. Meillä oli erittäin hauska loma, itse asiassa yksi parhaista. Söimme, polskimme altaalla, pelasimme lautapelejä ja ystävystyimme uusien huipputyyppien kanssa.

Ja pääsinhän minä lopulta myös pinnan alle! Kahtena viimeisenä mahdollisena päivänä ennen paluulentoa edeltävää lepopäivää. Eivätkä ne olletkaan mitä tahansa sukelluksia, sillä silloin näin ensimmmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran valashain! Yksi sukeltajan unelma kävi toteen. :)