Sairaudelle antautuminen, osa 2

¨

Edelliskesän Indonesian matkan jälkeinen syksy meni jälleen hyvin terveenä, reippaana ja hyväkuntoisena. Joulupäivänä 2017 iski flunssa, joka kaatoi minut petiin tai sohvalle aika lailla kokonaan välipäiviksi. Uudenvuodenaattona uskaltauduin ulos mökkihöperyyden keskeltä.

Meillä oli tammikuun lopussa suunnitteilla matka Filippiinien Alona Beachille, jossa AOWD ja Rescue Diver -kurssit minulle pitänyt suomalainen sukelluskouluttajani ja ystäväni nykyään työskenteli myöskin sukelluskouluttajana toimivan miehensä kanssa. Ajattelin joululomalla sairastaessani, että onneksi tuli flunssa nyt eikä matkan alla. Little did I know. Tammikuu alkoi hyvin, mutta toisella viikolla tuntui poskissa painetta ja räkä ei hellittänyt. Poskiontelontulehdushan se ja antibiootit. Inhoan antibioottien syömistä, koska ne sekoittavat mahan ja suoliston kokonaan mutta ajattelin, että nyt on pakko. Tilanne helpotti jälleen.

Kolme päivää ennen matkaan lähtöä flunssa nosti päätään ja tällä kertaa alkoi myös inhottavasti tuntua kipua henkitorvessa. Samaan syssyyn huomasimme, että meillä oli paluulennon päivämäärät sekaisin ja lento Hong Kongista takaisin Helsinkiin lähitisikin päivää aikaisemmin kuin luulimme. Säädimme sitä, kipulin kehoni kanssa ja töissä oli vielä erinäistä hässäkkätilannetta päällä. Kroppa reagoi iskemällä taudin päälle täysillä: poskiontelontulehdus ja keuhkoputkentulehdus samaan aikaan. Vietin pari viimeistä päivää ennen lomaa vuoteessa nukkuen. Matkaan silti toki lähdettiin. Askeleet kotiovelta taksille tuntuivat kivuliailta. Lennolla onneksi sai olla paikallaan.

Yövyimme Hong Kongissa yhden yön ennen jatkoa Filippiineille. Kiitän onneani, että olimme seuraavan aamun lentoa silmällä pitäen valinneet lentokenttähotellin. Raihnaisen ihmisen ei tarvinnut raahautua pitkälle. Hong Kongin turistikierros jäi aika olemattomaksi tällä kertaa. Hieno kaupunki varmasti. Yöllä Hong Kongissa nousi kuume ja alkoi vielä menkatkin. Olin siis kaikin puolin raato, kun matka seuraavana päivänä jatkui. Meillä oli muutaman tunnin mittainen koneenvaihto Manilassa ennen lentoa Tagbilaraniin. Muistan nukkuneeni Manilan kentällä kuumeesta täristen merinovillakerrasto matkavaatteideni päällä. Siinä kohtaa tyyliseikat eivät ole ensimmäisenä mielessä. Onneksi matkaseura piti huolta niin minusta kuin kellostakin, joten en nukkunut ohi lentoni. Perillä Alonassa hotellihuoneen sänky kutsui minua saman tien.

Seuraavana aamuna lähdimme heti lääkärille. Köröttelimme mopotaksin kyydissä pienelle paikalliselle klinikalle, jossa ei ollut ajanvarausta, vaan jonottamalla mentiin. Puitteet ja olosuhteet näyttivät aika alkeellisilta, mutta koko henkilökunta puhui aivan loistavaa englantia. Lääkäri kuunteli keuhkot ja määräsi minut siinä muita potilaita odotellessa jo johonkin keuhkoja avaavaan laitteeseen hengittelemään. Sain jälleen antibioottia ja paria muuta lääkettä. Myöskin käskyn levätä seuraavat kolme päivää ja lääkärintodistuksen tästä sairaudesta ja levon tarpeesta.

Lomasta tuli siis pääosin allas- ja rantaloma. Vaikka toivuinkin noiden kolmen päivän jälkeen sellaiseen kuntoon, että jaksoin käydä syömässä tai uima-altaalla muiden kanssa, en tokikaan ollut vielä sukelluskunnossa. Tässä kohtaa se ei enää haitannut minua. Olin hyväksynyt tilanteen sellaisena kuin se tällä kertaa oli, mieli oli oikeastaan hyvin tyyni. Makasin tyytyväisenä aurinkovarjon alla, otin torkkuja ja välillä luin jotain.

Matkan kääntyessä kohti loppua jaksoin jo käydä snorklaamassa ja muiden kanssa retkellä katsomassa mm. kummituseläinten (tarsier) suojelualuetta. Meillä oli erittäin hauska loma, itse asiassa yksi parhaista. Söimme, polskimme altaalla, pelasimme lautapelejä ja ystävystyimme uusien huipputyyppien kanssa.

Ja pääsinhän minä lopulta myös pinnan alle! Kahtena viimeisenä mahdollisena päivänä ennen paluulentoa edeltävää lepopäivää. Eivätkä ne olletkaan mitä tahansa sukelluksia, sillä silloin näin ensimmmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran valashain! Yksi sukeltajan unelma kävi toteen. :)

Rescue Diver -kurssi

"Paras sukelluskurssi." "Kaikkein hauskin kurssi." "Kurssi, josta on ollut eniten hyötyä."

Näin PADI itse ja sukeltajat itse mainostavat Rescue Diver -kurssia. Se on AOWD:n jälkeen seuraava kurssi, vapaaehtoinen toki. Harrastussukeltaja voi aivan hyvin sukeltaa AOWD:lla koko elämänsä. Ammattilaisuralle pyrkiville Rescue Diver on välttämätön edellytys ennen seuraavia askeleita. Amatööreillekin se on hyödyllinen.

Kuten olen aiemmin kertonut, jännitän helposti. Jännitän uusia ihmisiä, uusia sosiaalisia tilanteita, uudenlaisia tekemisiä. Ensimmäiset kolmisenkymmentä sukellusta jännitin joka kerta: varusteita, veteen menoa, olosuhteita, mahdollisia vaaratilanteita, kaikkea. Kertojen myötä jännitys hälveni ja tekemiseen sai rutiinia.

Juteltuani kokeneempien sukeltajien kanssa tulin entistä vakuuttuneemmaksi, että Rescue Diver -kurssi voisi olla hyvä minulle. Voisin oppia hallitsemaan omia pelkojani paremmin, toimimaan luontevammin tilanteissa, saamaan lisää toimintavarmuutta ja ennakoimaan tapahtumia.

Kesällä 2014 suuntasin jälleen kerran Indonesian Living Colours -sukelluskeskukseen, jossa olin edellisenä kesänä suorittanut AOWD:n loppuun. Tunsin paikan entuudestaan, tiesin sen lyhyet etäisyydet ja hyvät sukellusolosuhteet. Sen parempaa paikkaa suorittaa Rescueta rauhallisesti omassa tahdissani ei tulisi. Lisäksi voisin tehdä kurssin saman, erinomaisen sukelluskouluttajan kanssa, johon olin jo edellisenä kesänä Indonesiassa tutustunut. Tämä mahdollisuus täytyi käyttää hyväksi.

Rescue Diver -kurssi valmistaa ennaltaehkäisemään vaaratilanteita ja toimimaan sukellusonnettomuuksissa. Se sisältää mm. itsepelastusta, stressin tunnistusta ja havaitsemista muissa sukeltajissa, onnettomuustilanteiden hallintaa ja erilaisia ensiapuvälineitä, väsyneen ja panikoivan sukeltajan pelastamista pinnalla ja pinnan alla sekä tajuttoman sukeltajan pelastamista pinnalla ja pinnan alla.

Edellytyksiä kurssille ovat 12 vuoden ikä, AOWD-luokitus, vedenalaisen navigoinnin suorittaminen ja 24 kuukauden sisällä suoritettu ensiapukurssi. Minun Rescue-taipaleeni käynnistyi tuosta ensiapukurssista. Olin samana keväänä käynyt töissä päivän mittaisen ensiapukoulutuksen, josta oli paljon hyötyä. Varsinainen ensiapukurssi se ei kuitenkaan ollut, joten auttamisen ja pelastamisen tiedot ja taidot oli otettava kunnolla haltuun maan päällä ennen kuin niitä lähti harjoittelemaan pinnan alla. 

Kurssipäivät veneellä olivat mielenkiintoisia, mutta intensiivisiä. Muiden hupisukeltaessa, minä olin "on duty" koko ajan. Teimme pelastusharjoitteita suunnitelman mukaisesti. Kurssin muut harjoitteet jatkuivat pitkin päivää, lorvailuun ei juurikaan jäänyt aikaa. Harjoituksiin kuului aina tilanteiden arviointia. Voinko pelastaa pinnalla räpiköivän veneestä altistamatta itseäni veden vaaroille? Miten autan krampin saavaa sukeltajaa pinnan alla? Onko paikoilleen jähmettynyt sukeltaja tajuton vai katseleeko hän vaan keskittyneesti jotain asiaa pohjassa.

Mieleenpainuvimpia harjoituksia oli mm. kun tulimme kouluttajan kanssa pintaan yhtä regulaattoria käyttäen parihengityksellä. Tasainen tahti toisen hengittäessä ja toisen hiljalleen ulospuhaltaessa ovat a ja o. Se sujui erinomaisesti entiseltä laulajalta ja entiseltä huilistilta. Etsintä- ja navigaatioharoituksia tehtiin Divemaster-kurssia suorittavan parin kanssa ihan urakalla. Kouluttaja heitti pienen esineen merenpohjan hiekkaan ja meidän piti löytää se. Sukelsimme pitkän, pitkän aikaa milloin ympyrää, milloin neliötä ja lopulta löysimme kohteemme. Yksi raskaimpia harjoituksia oli "tajuttoman" sukeltajan tuominen pintaan, elvytysharjoitusten aloittaminen pinnalla, kuljettaminen veneelle ja nostaminen veneeseen. Onneksi nostettavana oli keskikokoinen nainen, eikä iso, raavas mies, niin voimani riittivät.

Perussääntö, joka kurssilta jäi takaraivoon on: Stop – Breathe – Think – Act. Eli pysähdy ja lopeta aikaisempi toimintasi. Hengitä! Sukelluksen ykkössääntö on koko ajan hengittää pinnan alla. Syvä ja rauhallinen hengitys auttaa myös pinnan päällä stressitilanteessa tai tunnemyrskyn vallassa. Ajattele, mitä tilanteessa pitäisi tehdä. Mitä sinun ja mitä jonkun toisen pitäisi tehdä? Mitä ei pidä tehdä? Toimi vasta sitten, mutta toimi. Pelastamisessa tärkeintä on, että ei jäädy, vaan toimii.

Kurssin päätti kuuluisa skenaariopäivä. Siinä kouluttaja apureineen on käsikirjoittanut päivän erilaisia pelastustilanteiden skenaarioita täyteen. Minulle sanottiin vaan, että lähdetäänpäs sukeltamaan ja nauttimaan päivästä. Katsotaan, jos jotain sattuu. Ja tietenkin, kaikki mahdollinen sattui. Kouluttajalla ja hänen avustajillaan oli hauskaa, kun saivat näytellä ja temppuilla kustannuksellani. Skenaariot ja teoriakokeet menivät tietenkin läpi ja näin minusta tuli Rescue Diver -sukeltaja.

Vastasiko Rescue Diver -kurssi odotuksiani? Oliko se kaikken hauskin? Ei mielestäni, vaan rankka. Oliko se erittäin, hyödyllinen? Ehdottomasti. Oliko se paras sukelluskurssi? Kyllä, varmuuden ja taitojen lisääntymisen myötä, oli. Muuttiko Rescue Diver minua sukeltajana? Kyllä muutti. Kurssin jälkeen olen ollut selvästi varmempi tekemisestäni ja sukeltaminen tuntuu rauhallisemmalta. Tiedän, millaista käytöstä ja sen muutoksia tarkkailen muissa sukeltajissa. Olen tietoisesti ottanut välillä esille jotain sukelluskohteeseen tai tilanteeseen liittyviä epävarmuuksiani, tarjotakseni myös muille ryhmässä oleville sukeltajille turvallisen tilan puhua omista tuntemuksistaan. Varmistan välineitä eri tavalla. Seuraan ja tarkkailen muiden sukeltajien toimintaa pinnan alla ja tarvittaessa toimin. Käyn korjaamassa toisen sukeltajan huonosti kiinni olevan räpylän pinnan alla tai autan kokematonta sukeltajaa nosteen hallinnan muistamisessa. Olen kaikin tavoin valppaampi ja varmempi sukeltaja Rescuen jälkeen.