Open Water Diver -kurssi, eli sukelluksen peruskurssi, osa 2

Kun ensimmäinenOWD-kurssipäivä oli kääntymässä loppuaan kohti, huokaisin helpotuksesta. Saisin levätä pitkän päivän päätteeksi. Kattia kanssa! Kävi ilmi, että kurssiin kuuluu teoriaopetuksen ja harjoitusten lisäksi iso määrä itseopiskelua. Saimme oppikirjat ja ensimmäisen illan (ja yön) läksyksi noin parin sadan sivun pätkän luettava. Ihan helppoja juttuja ne eivät olleetkaan: sukellusvälineitä, tekniikkaa, turvallisuutta, fysiologiaa, jopa fysiikan lakeja paineen ja tiheyden muutoksista veteen sukellettaessa. Mistään läpihuutojutuista ei siis ollut kysymys.

Kun muu seurue suuntasi illalla syömään ja viettämään hauskaa iltaa, vääntäydyin itse väsymyksestä tuupertuneena hotellin alaravintolaan pizzalle. Oppikirja mukanani. En ole koskaan koulu- tai opiskeluaikoina ollut mikään viimeisen illan himopänttääjä, vaan jaksottanut aina lukemiseni ja opiskeluni tasaisesti pidemmälle ajalle. En tykkää viime hetken paineesta, se ei purista minusta parhainta mahdollista lopputulosta ulos. Nyt oli kuitenkin pakko joko lukea tai itkeä ja lukea. Tunnustan, että väsymyksen kyynel saattoi vilahtaa silmäkulmassa. Tunnollisesti kuitenkin pänttäsin ja pänttäsin, nukkumaanmenoon asti. Olin ihan poikki. Jos joku olisi siinä kohtaa kysynyt, että haluatko jättää kurssin kesken, olisin sanonut kyllä. Onneksi kukaan ei kysynyt.

Niin ja näin nukutun yön sekä erinäisten todellisten tai kuviteltujen nuhasuggerointien jälkeen heräsin toisen kurssipäivän aamuun. Muutkin kurssilaiset olivat opiskelleet koko illan, mutta jotenkin jäi vaikutelma, että ehkä he eivät olleet stressanneet ihan niin paljon kuin minä, tunnollinen tyttö. Teoriatuntien ja harjoitusten välissä juttelin kahden kesken kouluttajan kanssa ja kerroin, miten väsynyt ja heikko olo minulla oli ensimmäisen päivän iltapäivänä ollut. Hän kertoi rauhallisesti, että se on ihan ymmärrettävää. Kun tulee paljon uutta asiaa, tilanne on uusi ja jännittävä, keskittyy kovasti ja lounaalla hiukan päästää itsensä rentoutumaan, niin on ihan luonnollista, että ei jaksa koko päivää täysiä. Hän neuvoi juomaan paljon vettä ja ottamaan vaan rauhallisesti. Hänen mielestään pärjäsin hyvin, tilanteessani ei ollut mitään epänormaalia. Se keskustelu rauhoitti minut. Siinä kohtaa tiesin, että tulen selviämään tästä kurssista. Onneksi hänkään ei kysynyt, jätänkö kurssin kesken. ;)

Toinen ja kolmas päivä etenenivät, teimme monenlaisia harjoituksia, katsoimme opetusvideoita ja todistimme uimataitomme uimalla kurssiin vaadittavat määrät laivan ympäri. Sitten koitti hetki, jota olin jännittänyt ensimmäisen päivän maskin poisottamisharjoitusten jälkeen. Olimme muutaman metrin syvyydessä veden alla ja meidän tuli täyttää maski vedellä ja tyhjentää se (kyllä, se on mahdollista!) vedestä. Sen jälkeen maski tuli ottaa kokonaan pois, sukeltaa hetki ilman, laittaa se takaisin ja tyhjentää vedestä. Mielenkiintoista oli, että pelkkä maskin täyttäminen ja tyhjentäminen ei tuntunut minusta vaikealta. Ehkä se tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt miettiä, hengitänkö suun vai nenän kautta. Mutta kokonaan pois ottaminen, hui! Miehet tekivät harjoitukset taas sujuvasti. Sitten oli minun vuoroni. Jännityksestä huolimatta kokosin itseni, otin maskin pois päästä, otin kouluttajaa käsivarresta kiinni ja sukelsin hetken aikaa ilmaan. Silmät kyllä kiinni, koska en uskaltanut avata niitä. Jotenkin onnistuin hengittämään koko sen ajan vain suun kautta, nenään ei mennyt yhtään vettä. Maski takaisin naamalle ja tyhjennys. Se oli tehty! Onnistuin ensimmäisellä kerralla! Muistan varmaan aina, kun kouluttaja sen jälkeen katsoi minua silmiin, otti minua molemmista käsistä kiinni ja taputti niitä kannustavasti kuin olisi sanonut, että ”hyvä, tiesin, että onnistut!” Kuulostaa pikkujutulta, mutta tuntui sillä hetkellä tärkeältä kannustukselta.

Mikään muu ei enää sen jälkeen tuntututkaan kurssilta yhtä vaikealta. Otimme varusteita pois sekä pinnalla että pinnan alla, kokeilimme kaverin oktosta hengittämistä, harjoittelimme erilaisia poikkeustilantesiin liittyviä nousuja ynnä muuta. Maskitemppujen jälkeen lastenleikkiä kaikki. Kurssin päätti virallinen kirjallinen loppukoe. Asioita oli kerrattu sen verran paljon ja tunnollisena tyttönä olin opiskellut myös toisen kurssipäivän illan (vaikkakin uskaltautunut myös ravintolaan syömään hyvin muiden kanssa). Koe meni läpi kaikilla meillä kolmella. Hurraa, olimme sukeltajia! Laivalla pidettiin iloinen seremonia, jossa kouluttajamme antoi meille väliaikaiset sukelluskortit muiden sukellus- ja snorklausretkeläisten antaessa aplodinsa. Oikea kortti tulisi aikanaan postissa kotiin.

Kurssin lopussa korostetaan, että ei kannata jättää sukellusharrastusta siinä kohtaa tauolle, vaan mennä mahdollisimman pian sukeltamaan lisää. Itse lähdin ensimmäisille hupisukelluksilleni heti kurssia seuraavana päivänä, Phi Phi -saarille. Kuten PADI:n oppikirjassa sanotaan:

Tapaa ihmisiä.

Näe maailmaa.

Tee juttuja.

Pinnan alla.

Open Water Diver -kurssi eli sukeltamisen peruskurssi, osa 1

Kun vihdoin pääsin kurssille, olin sekä innoissani että luonnollisesti myös hieman jännittynyt. Meitä oli kurssilla kolme oppilasta: yksi vanhempi mies, yksi nuorempi mies ja minä. Kouluttajana toimi kokenut mies, jonka opetustyyli sopi minulle erinomaisesti. Hän oli asiantunteva, selkeäsanainen, luotettavan ja itsevarman oloinen, kuunteleva ja huumorintajuinen, muttei missään nimessä mikään rennonletkeä pelleilijä. Kun itse jännitän, en kestä, jos joku tulee viereen lyömään hommat leikiksi.

Kurssi kesti kolme päivää ja se tehtiin kokonaan merellä. Usein allasharjoituksina tehtävät osuudet teimme Raya Yain saaren rantavesissä. Minusta se oli paljon kivempaa kuin ajatus uima-altaassa lutraamisesta. Oli kiva päästä todellisiin olosuhteisiin saman tien.

Tiesin, että kolmeen päivään tiivistetty peruskurssi tulisi olemaan tiukka puristus, mutta en onneksi ihan tajunnut kuinka tiukka. Olisi voinut jäädä tekemättä. Saimme teoriaoppitunteja parin tunnin laivamatkalla saarelle ja takaisin. Sukellusvarusteet puettiin päälle heti ensimmäisenä päivänä ja kuivaharjoittelimme niiden käyttöä laivalla.

Ensimmäisiä vesiharjoituksia varten kahlasimme Raya Yain saaren rantaan. Kaikki sujui hyvin, kunnes tuli hetki, jolloin piti laittaa pää veteen ilman maskia. Seisoimme ehkä noin vyötärön syvyydessä vedessä, jalat tukevasti pohjassa. Tasapainotusliivi päällä, ilmatankki auki ja regu suuhun. Kurssilla täytyy harjoitella sitä, miltä tuntuu olla vedessä ilman maskia, koska sukeltaessa voi tulla eteen tilanne, jossa joku vahingossa tönäisee maskisi pois paikoiltaan tai kokonaan pois. Voisi luulla, että se on helppoa, kun niinhän normaalilla uintireissullakin ollessa tehdään. Aivan. Erona on kuitenkin se, että sukeltaessa tulee hengittää suun kautta koko ajan. Se on laitesukeltamisen tärkein sääntö. Hengitä koko ajan ja toisin päin sanottuna älä koskaan pidätä hengitystäsi. Hengittämistä suun kautta tuli siis jatkaa normaalisti, kun nenä oli samalla paljaana vedessä ja sen kautta taas ei pitänyt vetää mitään (eli vettä) sisään.

Helpommin sanottu kuin tehty. Painoimme päät veteen ilman maskia ja kaksi muuta kurssilaista jatkoi hengittelyä suun kautta kaikessa rauhassa ongelmitta. Minulla meni heti vettä nenään. Nostin pään hermostuneena vedestä ja yritin uudelleen. Taas vettä nenässä. Kokeilin tehtävää monta kertaa peräkkäin, joka kerta vettä nenässä. Silmiäkin merivesi jo ärsytti. Alkoi jännittää ja myös nolottaa, kun muut suorituivat tästä hommasta helposti ja minä en. Kokenut kouluttaja otti tilanteen kuitenkin haltuunsa, rauhoitteli minua ja kertoi, että tämä on yksi peruskurssin kurjimmista tempuista. Ei ollut mitään kiirettä, voisimme harjoitella sitä miten kauan tahansa, miehet kyllä odottaisivat. Rauhoituin, yritin keskittyä ja jotenkin vanhana kuorolaulajana onnistuin kuin onnistuinkin ohjaamaan hengityksen vain suun kautta kulkevaksi. Ehkä tein kitalaen avulla jonkun tempun nenäontelolle tai ehkä muuten vaan suoriduin, mutta onnistuin silti. Huh!

Sen jälkeen oli ensimmäisen päivän mukavampi osuus. Laitoimme maskit takaisin päähän ja lähdimme ensimmäiselle oikealle sukelluksellemme. Rantavedessä, saaren reunan koralleja seuraillen sukelsimme yhteensä 35 minuuttia, syvyyttä oli enimmillään kuusi metriä. Se oli todella kivaa! Näimme värikkäitä kaloja, mureenan ja veden liikkeiden mukana liehuvia koralleja. Olin innoissani! Tätä varten halusin opetella sukeltamaan.

Teoriatunnit jatkuivat laivalla nautitun lounaan jälkeen. Sitten menimme uudestaan veteen. Täytimme tasapainotusliivit ilmalla ja polskimme laivalta sopivaan syvyyteen. Meri aaltoili hieman ja jouduin räpylöistä huolimatta tekemään töitä pysyäkseni miesten matkassa. Sopivaan kohtaan päästyämme kouluttaja kertoi meille, mitä harjoituksia tulisimme seuraavaksi pinnan alla tekemään. Yritin kovasti painaa mieleeni, mitä kaikkea tuleman piti. Keskittyminen alkoi kuitenkin tiukan aamupäivän ja rentouttavan lounastauon jälkeen herpaantua. Vatsassakin taisi kiertää. Laskeuduimme muutaman metrin syvyyteen juuri läpkäytyjä harjoituksia varten. Olin siinä ihan rauhallisena ja katselin, että jotain se kouluttaja nyt häslää noiden kahden muun kanssa ja mietin, onkohan niillä jotain ongelmia. Odottelin ja hengittelin. Sitten kouluttaja tuli minun luokseni ja ajattelin, että mitähän nyt. Jotain hän siinä tuntui vieressäni tekevän. Hengittelin rauhassa, kunnes yhtäkkiä ilmaa ei tullutkaan enää suuhuni! Säikähdin ja selkäydinreaktiona osoitin kädellä kaulaani, että mitään ei tapahdu ja tukehdun! Minkä jälkeen kouluttaja ystävällisesti avasi jälleen ilmapulloni. Olin unohtanut, että tämä oli yksi kurssin harjoituksista, josta hän oli juuri hetkeä aikaisemmin pinnalla kertonut: miltä se oikeasti tuntuu, kun ilma loppuu. Hän oli kertonut sulkevansa vuorollaan meidän jokaisen pullon, jolloin meidän tuli näyttää ”ilma loppu” -käsimerkkiä, eli juurikin vetää kädellä kurkun yli, kuten olin intuitiivisesti tehnyt. Sitten hän avaisi taas pullon. Keskittymiskyky todellakin oli herpaantumassa. Harjoittelun jälkeen sukeltelimme vielä lisää.

Päivä oli pitkä ja ilta jatkui vielä rankempana. Siitä lisää ensi kerralla. 

Pääsenkö sukelluskurssille?

Varsinainen sukellusharrastus aloitetaan tietysti sukelluksen peruskurssilta, eli PADI-järjestelmässä Open Water Diver -kurssilta. Kuten aiemmin olen kertonut, kiinnostus sukellusharrastukseen oli virinnyt jo parina vuotena ennen peruskurssia.Oman OWD:ni suoritin lopultaThaimaan Phuketissa, Raya Diversilla, tammi-helmikuun vaihteessa 2012. Sinne pääsy ei kuitenkaan ollut ihan helppoa.

Lomailimme Thaimaan loman ensimmäisen viikon Koh Lantan ihanalla ja rauhallisella saarella. Alkuperäinen ajatus oli tehdä kurssi jo siellä, tai ainakin aloittaa se Lantalla. Koska sukeltamaan ei pääse, ellei läpäise pitkää listaa terveyteen liittyviä kysymyksiä, jouduin käymään Lantalla lääkärissä.

Ongelmani oli puolitoistavuotta aikaisemmin loukkaamani ukkovarpaan nivel. Olin Suomessa uimarannalla kahlannut sameaan veteen, enkä huomannut edessäni olevaa isoa kiveä ja lyönyt ukkovarpaan täysillä päin kiveä. Auts! Se kirpaisi kovaa. Löin vielä varmuuden vuoksi samalla uimareissulla saman varpaan uudelleen samaan kiveen. Koska vähästä ei blondin pää ilmeisesti opi. ;) Varpaaseen tuli hyvin pieni hiusmurtuma, mutta suurempi vaiva oli molemmin puolin niveltä rikkoontunut rusto, jonka vammat näkyivät lopulta magneettikuvissa. Sitä ei ollut syytä lähteä kirurgin veitsellä sorkkimaan, vaan lääkkeenä oli pitkä kuuri nivelrikkolääkettä, kipeä kortisonipiikki suoraan niveleen ja vammaa rasittamaton käytös. Suomeksi sanottuna se tarkoitti ”järkeviä” (uh, sana jota syvästi inhoan!), korottomia, paksupohjaisia kenkiä, ei lenkkeilyä, eikä muita pomppivia harrastuksia. ”Voisitkos harrastaa lenkkeilyn sijasta vesiliikuntaa?” kysyi lääkäri. Minähän ajattelin tietysti, että voin! Niin minusta tuli uimari ja vesijumppaja.

Varpaan ongelma sukeltamiseen liittyen oli se, että kyseistä niveltä särki aika ajoin. Sitä särkee yhä välillä. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Elinikäinen vaiva. Koh Lantan lääkäri oli sitä mieltä, että en saa sukeltaa, jos minulla on valmiiksi jotain kipua jossain nivelessä. Koska pahimmillaan hengenvaarallinen sukeltajantauti voi oireilla mm. nivelkipuina, en hänen mielestään voisi silloin tunnistaa, koska on vaara kyseessä, jos pidän varpaan nivelkipua normaalina. Olin todella pettynyt.

Ajattelimme kuitenkin, että yritetään loman toisella viikolla Phuketissa uudelleen. Niinpä menin siellä ensitöikseni lääkäriin, jolle selitin koko sairaushistoriani, siihen aikaan käyttämäni nivelrikkolääkkeen ja mitä Lantan lääkäri oli sanonut. Tämä lääkäri veivasi varvasta (auts!), tutki ja nauroi lopuksi, että tottakai voit mennä sukeltamaan! Että noin vanha vaiva, kyllä minä nyt sen oireet tunnistan ja osaan erottaa muista. Me suomalaiset ollaan kuulemma aina niin ylirehellisiä, sain kuulla. Niinpä.

Siispä yhteys Raya Diversiin ja paikka seuraavana päivänä alkavalle sukelluskurssille. Raya valikoitu firmaksi varmaan enimmäkseen siksi, että se oli suomalainen ja kurssi oli mahdollista käydä suomeksi. Vaikka osaan hyvin englantia, minua jännitti kuitenkin sen verran, että koin oloni rauhallisemmaksi, kun sain tehdä kurssin omalla äidinkielelläni. Tarvittaessa kysellä juuri oikeilla sanoilla ja kertoa omista kokemuksistani niillä vivahtein, mitkä oikealta tuntuivat. Olin kuullut kyseisestä firmasta hyviä kokemuksia, joten ei kun kurssille! Siitä lisää seuraavalla kerralla. :)