Rescue Diver -kurssi

"Paras sukelluskurssi." "Kaikkein hauskin kurssi." "Kurssi, josta on ollut eniten hyötyä."

Näin PADI itse ja sukeltajat itse mainostavat Rescue Diver -kurssia. Se on AOWD:n jälkeen seuraava kurssi, vapaaehtoinen toki. Harrastussukeltaja voi aivan hyvin sukeltaa AOWD:lla koko elämänsä. Ammattilaisuralle pyrkiville Rescue Diver on välttämätön edellytys ennen seuraavia askeleita. Amatööreillekin se on hyödyllinen.

Kuten olen aiemmin kertonut, jännitän helposti. Jännitän uusia ihmisiä, uusia sosiaalisia tilanteita, uudenlaisia tekemisiä. Ensimmäiset kolmisenkymmentä sukellusta jännitin joka kerta: varusteita, veteen menoa, olosuhteita, mahdollisia vaaratilanteita, kaikkea. Kertojen myötä jännitys hälveni ja tekemiseen sai rutiinia.

Juteltuani kokeneempien sukeltajien kanssa tulin entistä vakuuttuneemmaksi, että Rescue Diver -kurssi voisi olla hyvä minulle. Voisin oppia hallitsemaan omia pelkojani paremmin, toimimaan luontevammin tilanteissa, saamaan lisää toimintavarmuutta ja ennakoimaan tapahtumia.

Kesällä 2014 suuntasin jälleen kerran Indonesian Living Colours -sukelluskeskukseen, jossa olin edellisenä kesänä suorittanut AOWD:n loppuun. Tunsin paikan entuudestaan, tiesin sen lyhyet etäisyydet ja hyvät sukellusolosuhteet. Sen parempaa paikkaa suorittaa Rescueta rauhallisesti omassa tahdissani ei tulisi. Lisäksi voisin tehdä kurssin saman, erinomaisen sukelluskouluttajan kanssa, johon olin jo edellisenä kesänä Indonesiassa tutustunut. Tämä mahdollisuus täytyi käyttää hyväksi.

Rescue Diver -kurssi valmistaa ennaltaehkäisemään vaaratilanteita ja toimimaan sukellusonnettomuuksissa. Se sisältää mm. itsepelastusta, stressin tunnistusta ja havaitsemista muissa sukeltajissa, onnettomuustilanteiden hallintaa ja erilaisia ensiapuvälineitä, väsyneen ja panikoivan sukeltajan pelastamista pinnalla ja pinnan alla sekä tajuttoman sukeltajan pelastamista pinnalla ja pinnan alla.

Edellytyksiä kurssille ovat 12 vuoden ikä, AOWD-luokitus, vedenalaisen navigoinnin suorittaminen ja 24 kuukauden sisällä suoritettu ensiapukurssi. Minun Rescue-taipaleeni käynnistyi tuosta ensiapukurssista. Olin samana keväänä käynyt töissä päivän mittaisen ensiapukoulutuksen, josta oli paljon hyötyä. Varsinainen ensiapukurssi se ei kuitenkaan ollut, joten auttamisen ja pelastamisen tiedot ja taidot oli otettava kunnolla haltuun maan päällä ennen kuin niitä lähti harjoittelemaan pinnan alla. 

Kurssipäivät veneellä olivat mielenkiintoisia, mutta intensiivisiä. Muiden hupisukeltaessa, minä olin "on duty" koko ajan. Teimme pelastusharjoitteita suunnitelman mukaisesti. Kurssin muut harjoitteet jatkuivat pitkin päivää, lorvailuun ei juurikaan jäänyt aikaa. Harjoituksiin kuului aina tilanteiden arviointia. Voinko pelastaa pinnalla räpiköivän veneestä altistamatta itseäni veden vaaroille? Miten autan krampin saavaa sukeltajaa pinnan alla? Onko paikoilleen jähmettynyt sukeltaja tajuton vai katseleeko hän vaan keskittyneesti jotain asiaa pohjassa.

Mieleenpainuvimpia harjoituksia oli mm. kun tulimme kouluttajan kanssa pintaan yhtä regulaattoria käyttäen parihengityksellä. Tasainen tahti toisen hengittäessä ja toisen hiljalleen ulospuhaltaessa ovat a ja o. Se sujui erinomaisesti entiseltä laulajalta ja entiseltä huilistilta. Etsintä- ja navigaatioharoituksia tehtiin Divemaster-kurssia suorittavan parin kanssa ihan urakalla. Kouluttaja heitti pienen esineen merenpohjan hiekkaan ja meidän piti löytää se. Sukelsimme pitkän, pitkän aikaa milloin ympyrää, milloin neliötä ja lopulta löysimme kohteemme. Yksi raskaimpia harjoituksia oli "tajuttoman" sukeltajan tuominen pintaan, elvytysharjoitusten aloittaminen pinnalla, kuljettaminen veneelle ja nostaminen veneeseen. Onneksi nostettavana oli keskikokoinen nainen, eikä iso, raavas mies, niin voimani riittivät.

Perussääntö, joka kurssilta jäi takaraivoon on: Stop – Breathe – Think – Act. Eli pysähdy ja lopeta aikaisempi toimintasi. Hengitä! Sukelluksen ykkössääntö on koko ajan hengittää pinnan alla. Syvä ja rauhallinen hengitys auttaa myös pinnan päällä stressitilanteessa tai tunnemyrskyn vallassa. Ajattele, mitä tilanteessa pitäisi tehdä. Mitä sinun ja mitä jonkun toisen pitäisi tehdä? Mitä ei pidä tehdä? Toimi vasta sitten, mutta toimi. Pelastamisessa tärkeintä on, että ei jäädy, vaan toimii.

Kurssin päätti kuuluisa skenaariopäivä. Siinä kouluttaja apureineen on käsikirjoittanut päivän erilaisia pelastustilanteiden skenaarioita täyteen. Minulle sanottiin vaan, että lähdetäänpäs sukeltamaan ja nauttimaan päivästä. Katsotaan, jos jotain sattuu. Ja tietenkin, kaikki mahdollinen sattui. Kouluttajalla ja hänen avustajillaan oli hauskaa, kun saivat näytellä ja temppuilla kustannuksellani. Skenaariot ja teoriakokeet menivät tietenkin läpi ja näin minusta tuli Rescue Diver -sukeltaja.

Vastasiko Rescue Diver -kurssi odotuksiani? Oliko se kaikken hauskin? Ei mielestäni, vaan rankka. Oliko se erittäin, hyödyllinen? Ehdottomasti. Oliko se paras sukelluskurssi? Kyllä, varmuuden ja taitojen lisääntymisen myötä, oli. Muuttiko Rescue Diver minua sukeltajana? Kyllä muutti. Kurssin jälkeen olen ollut selvästi varmempi tekemisestäni ja sukeltaminen tuntuu rauhallisemmalta. Tiedän, millaista käytöstä ja sen muutoksia tarkkailen muissa sukeltajissa. Olen tietoisesti ottanut välillä esille jotain sukelluskohteeseen tai tilanteeseen liittyviä epävarmuuksiani, tarjotakseni myös muille ryhmässä oleville sukeltajille turvallisen tilan puhua omista tuntemuksistaan. Varmistan välineitä eri tavalla. Seuraan ja tarkkailen muiden sukeltajien toimintaa pinnan alla ja tarvittaessa toimin. Käyn korjaamassa toisen sukeltajan huonosti kiinni olevan räpylän pinnan alla tai autan kokematonta sukeltajaa nosteen hallinnan muistamisessa. Olen kaikin tavoin valppaampi ja varmempi sukeltaja Rescuen jälkeen.  

Advanced Open Water Diver, eli sukelluksen jatkokurssi

Kesäloman lähestyessä ajatukset siirtyvät jos sukellustunnelmiin, joten nyt on hyvä hetki palata muistelemaan sukellusurani alkutaivalta. Suoritettuani OWD-kurssin, sukelsin muutaman sukelluksen Espanjassa ja jälleen Thaimaassa talvella 2013. Tarkoitukseni oli sillä kertaa vain nauttia, sukeltamisesta ja auringosta, saada lisää kokemusta ja varmuutta, viettää yksinkertaisesti ihana loma ilman opiskelua ja jännittämistä.

Vaan kuinkas kävikään. Matkaseura, hieman minua kokeneempi sukeltaja, suoritti omaa AOWD:taan (Advanced Open Water Diver) ja hieman siinä seurailin vierestä, kuuntelin kiinnostuneena hänen kokemuksiaan. Olimme yhteisellä sukellusretkellä Khao Lakissa, jossa sukelluksia veti sama loistava opettaja, joka oli vuotta aikaisemmin pitänyt minulle OWD:n Phuketissa. Viikon päätteeksi oli tulossa joku todella kiva sukelluskohde, mutta valitettavasti en pelkällä OWD:lla pääsisi mukaan, koska kyseisellä paikalla mentiin alle 20 metrin. OWD-kurssin suorittaineiden maksimisyvyys kun on 18 metriä. Tuttu ja supliikki mies kuitenkin myi minulle alkavan AOWD:n hyvin helposti jutellen. Perjantaina mentäisiin tosi kivaan paikkaan ja tehtäisiin hänen kanssaan AOWD:n syväsukellus alta pois, niin minäkin pääsisin muiden mukaan. Siihen perään hymy ja meikäläisen ostopäätös oli tietenkin tehty.

Syväsukellus meni oikein hienosti. Teorioissa opin syvyyden ja lisääntyneen paineen vaikutuksista sukeltamiseen, hengitykseen, pohja-aikoihin ja muuhun tärkeään tarkkailtavaan. Jossain alle 30 metrissä voi kehoon kertyä niin paljon typpeä, että ihminen joutuu typpinarkoosiin, jota myös syvyyshumalaksikin kutsutaan. Reaktiokyky heikkenee ja olo voi olla humalan kaltainen. Tämä on tietenkin vaarallista tilanteessa, jossa pitäisi olla skarppina koko ajan. Itse en typpinarkoosia AOWD:lla saanut, ja olen melko varma, etten ole saanut muulloinkaan sukeltaessani alle 30 metrissä. Tosin kerran muistan syvällä hieman ihmetelleeni sukellustietokoneeni lukemia ja sekoittaneeni sukelluksen kestoa kuvaavan lukeman (minuutit) pohja-aikaan (minuutit). Liekö siinä joku syvyyden aiheuttama sekavuus sitten ollut kyseessä, mutta tajusin pian kuitenkin, että pohja-aika ei tosiaan kasva vähitellen yhdellä minuutilla kerrallaan. AOWD:n jälkeen ei sukellussyvyydessä ole alarajaa ole, kunhan nyt normaalia ilmaa vielä voi käyttää. Yleensä tämä tarkoittaa n. 30-40 metriä. Sitä syvemmälle mennään erityisillä kaasuseoksilla.

Thaimaasta sain sitten matkaani lapun, joka todisti minun suorittaneen 1/5 AOWD:sta. Loma päättyi ja loppuosa kurssista jäi myöhemmin suoritettavaksi, mutta alun jälkeen oli selvää, että loppuunhan se vedetään.

AOWD kannattaa kyllä suorittaa melko pian sukellusuralla, jos vähänkään suunnittelee harrastavansa sukeltamista enemmäkin. Sen opeilla pääsee sukeltamaan useimmissa maailman kohteissa ja yleensä se riittää tähän harrastukseen pysyvästi, sitä pidemmälle meneviä kursseja ei välttämättä tarvitse, ellei ole erityistä innostuneisuutta. AOWD on myös varmaan melkein jokaisen sukeltaja kokemuksen mukaan huomattavasti helpompi suorittaa kuin OWD. Se koostuu viidestä eri teemasukelluksesta, joista useimmat voi suorittaa normaalien hupisukellusten yhteydessä, eli yhdessä muun sukellusseurueen kanssa. Kuhunkin teemasukellukseen kuuluu luonnollisesti opetus ja teorioiden opiskelu kirjasta. Pakollisia osioita ovat syväsukellus ja vedenalainen suunnistus (navigointi). Muut valittavat sukellukset vaihtelevat hiukan kurssin järjestäjän ja sijainnin mukaan, mutta niitä voivat olla esimerkiksi nosteen hallintasukellus, hylkysukellus, kalantunnistus, yösukellus, venesukellus, virtasukellus, kuivapukusukellus, vedenalainen luonto, etsintä ja nosto, monitasosukellus, vedenalainen valokuvaus ja vedenalaiden videokuvaus.

Päädyin kesällä 2013 Indonesian Bunakenille Living Colours -sukelluskeskukseen, joka edelleen on huikein paikka, missä olen koskaan sukeltanut. Ilmoitin jo matkaa varatessani, että haluaisin tehdä AOWD:ni siellä loppuun. Sain kouluttajaksi aivan huikean pätevän ja hauskan suomalaisnaisen, jonka kanssa oli mukavaa tehdä kurssia, koin olevani hyvin samalla aaltopituudella hänen kanssaan. Pienet ryhmät, tiivis yhteisö ja kurssin suorittaminen osin hupisukeltajien kanssa lisäsi opiskelun iloa.

Vedenalaisessa navigoinnissa opin suunnistamaan pinnan alla, tarkkailemaan maamerkkejä, sukeltamaan kompassin kanssa potkuja laskien ja etsimään vedestä esineitä eri tekniikoilla. Hyödyllisiä taitoja kaikki, vaikka yleensä harrastajasukeltaja osallistuu aina jonkun toisen vetämälle ja opastamalle retkelle, jolloin oma vastuu suunnistuksesta on pieni. Kuitenkin kaikki vastuu pinnan alla on aina omaa, joten uusiin taitoihin ja tekemiseen on syytä suhtautua vakavasti.

Kolmesta muusta sukelluksesta tiesin, että ehdottomasti haluaisin tehdä virtasukelluksen. Lähinnä siksi, että virroissa meneminen oli minusta vaikeaa ja hiukan pelottavaakin. Vastavirta väsyttää ja myötävirrassa mennään joskun liiankin lujaa. Halusin oppia, miten voisin hallita sukeltamistani virrassa enemmän. Bunakenilla useimmat sukellukset ovat koralliriutan seinämällä meneviä sukelluksia, joissa on useimmiten jonkin verran virtausta mukana. Harjoituskohteen löytäminen oli siis helppoa. Kurssi opimme havainnoimaan virtoja, miten mennä turvallisesti niiden mukana (kumpi pää edellä!), missä kohtaa yleensä on vähiten virtaa (lähellä seinämää tai pohjaa, jos pohja on näkyvissä) ja miten toimia, jos virta käy ylhäältä alas tai alhaalta ylös.

Toinen valitsemani sukellus oli kalantunnistus. Se oli minulle myös hyvin itsestään selvää, koska kalojen ja muiden eläinten tunnistaminen on minulle se juttu sukeltamisessa vedessä viihtymisen lisäksi. En erityisemmin innostu hylyistä tai luolista tai siitä kuinka syvällä ollaan, vaan sitä, mitä elukoita siellä näkee ja millaisia ne ovat Jo OWD-kurssilla selasin innolla läpi laivalla näytillä olleita kalantunnistustauluja. Halusin oppia tunnistamaan troppiset kalat entistä paremmin. Kurssilla opittiin muutamia pääheimoja, sukuja ja lajeja, niiden erityispiirteitä sekä ympäristön, elintapojen, käyttäytymisen ja ulkonäön pohjalta. Sukellukselle sain sitten mukaani pienen tussitaulun, jolle aina kirjoitin kouluttajan osoittaman kalan nimen. Kalabongailu on jatkunut matkassani kurssin jälkeenkin, minulla on useampikin kalalajeja esittelevä opus, joku lahjaksi saatu, joku sydänsuruja helpottamaan hankittu.

Kolmas kurssisukellus tuli hiukan yllättäen. En ollut vielä valinnut, minkä otan, kun muu sukellusporukka ryhtyi yhtenä päivänä puhumaan yösukellukselle lähtemisestä sinä iltana. Minut tietenkin sai helposti houkuteltua mukaan ja näin sain sen osaksi kurssiani. Emme tietenkään sukeltaneet mitenkään keskiyöllä, vaan oikeastaan joskus klo 18-19 paikkeilla illalla, tropiikissa kun on jo pimeää silloin. Yösukelluksessa tärkeäksi nousevat tietenkin lamppujen käyttö, merkkien näyttäminen niiden avulla ja yleinen turvallisuus ja tarkkaavaisuus. Täytyy tunnustaa, että tämä sukellus jännitti minua todella paljon. Käytin taas erinäisiä mielenrauhoittelukeinoja, että olin jotakuinkin zen pinnan alla. Yösukelluksessa hienoa on se, että yöllä esiin tulevat tietenkin eri eläimet kuin valoisan aikaan.Vesi vilisi etenkin erilaisia äyriäisiä, isoja ja pieniä. Näimmepä erikoisen flash light fishin, kalan, jolla on kidusten kupeessa pimeässä hohtavat alueet. Meri kimmelsi muutenkin hohtavaa planktonia kuin pieniä tähtiä. Opin myös sen, että pimeässä täytyy paitsi nähdä, minne itse on menossa, myös joskus näyttää oma olemassaolonsa muille. Sukelluksen lopuksi nimittäin valtavan suuri kilpikonna oli uimassa suoraan minua päin. En osannut ajatellakaan, että se ei ehkä huomaa mustapukuista sukeltajaa pimeässä. Se meinasi törmätä päähäni, kunnes viime tingassa älysin osoittaa lampulla suoraan omiin kasvoihini. Kilpikonna väisti nopealla liikkeellä yläpuolelleni.

Näiden seikkailujen jälkeen olin AOWD:ni suorittanut ja maailma oli minulle auki!

Open Water Diver -kurssi, eli sukelluksen peruskurssi, osa 2

Kun ensimmäinenOWD-kurssipäivä oli kääntymässä loppuaan kohti, huokaisin helpotuksesta. Saisin levätä pitkän päivän päätteeksi. Kattia kanssa! Kävi ilmi, että kurssiin kuuluu teoriaopetuksen ja harjoitusten lisäksi iso määrä itseopiskelua. Saimme oppikirjat ja ensimmäisen illan (ja yön) läksyksi noin parin sadan sivun pätkän luettava. Ihan helppoja juttuja ne eivät olleetkaan: sukellusvälineitä, tekniikkaa, turvallisuutta, fysiologiaa, jopa fysiikan lakeja paineen ja tiheyden muutoksista veteen sukellettaessa. Mistään läpihuutojutuista ei siis ollut kysymys.

Kun muu seurue suuntasi illalla syömään ja viettämään hauskaa iltaa, vääntäydyin itse väsymyksestä tuupertuneena hotellin alaravintolaan pizzalle. Oppikirja mukanani. En ole koskaan koulu- tai opiskeluaikoina ollut mikään viimeisen illan himopänttääjä, vaan jaksottanut aina lukemiseni ja opiskeluni tasaisesti pidemmälle ajalle. En tykkää viime hetken paineesta, se ei purista minusta parhainta mahdollista lopputulosta ulos. Nyt oli kuitenkin pakko joko lukea tai itkeä ja lukea. Tunnustan, että väsymyksen kyynel saattoi vilahtaa silmäkulmassa. Tunnollisesti kuitenkin pänttäsin ja pänttäsin, nukkumaanmenoon asti. Olin ihan poikki. Jos joku olisi siinä kohtaa kysynyt, että haluatko jättää kurssin kesken, olisin sanonut kyllä. Onneksi kukaan ei kysynyt.

Niin ja näin nukutun yön sekä erinäisten todellisten tai kuviteltujen nuhasuggerointien jälkeen heräsin toisen kurssipäivän aamuun. Muutkin kurssilaiset olivat opiskelleet koko illan, mutta jotenkin jäi vaikutelma, että ehkä he eivät olleet stressanneet ihan niin paljon kuin minä, tunnollinen tyttö. Teoriatuntien ja harjoitusten välissä juttelin kahden kesken kouluttajan kanssa ja kerroin, miten väsynyt ja heikko olo minulla oli ensimmäisen päivän iltapäivänä ollut. Hän kertoi rauhallisesti, että se on ihan ymmärrettävää. Kun tulee paljon uutta asiaa, tilanne on uusi ja jännittävä, keskittyy kovasti ja lounaalla hiukan päästää itsensä rentoutumaan, niin on ihan luonnollista, että ei jaksa koko päivää täysiä. Hän neuvoi juomaan paljon vettä ja ottamaan vaan rauhallisesti. Hänen mielestään pärjäsin hyvin, tilanteessani ei ollut mitään epänormaalia. Se keskustelu rauhoitti minut. Siinä kohtaa tiesin, että tulen selviämään tästä kurssista. Onneksi hänkään ei kysynyt, jätänkö kurssin kesken. ;)

Toinen ja kolmas päivä etenenivät, teimme monenlaisia harjoituksia, katsoimme opetusvideoita ja todistimme uimataitomme uimalla kurssiin vaadittavat määrät laivan ympäri. Sitten koitti hetki, jota olin jännittänyt ensimmäisen päivän maskin poisottamisharjoitusten jälkeen. Olimme muutaman metrin syvyydessä veden alla ja meidän tuli täyttää maski vedellä ja tyhjentää se (kyllä, se on mahdollista!) vedestä. Sen jälkeen maski tuli ottaa kokonaan pois, sukeltaa hetki ilman, laittaa se takaisin ja tyhjentää vedestä. Mielenkiintoista oli, että pelkkä maskin täyttäminen ja tyhjentäminen ei tuntunut minusta vaikealta. Ehkä se tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt miettiä, hengitänkö suun vai nenän kautta. Mutta kokonaan pois ottaminen, hui! Miehet tekivät harjoitukset taas sujuvasti. Sitten oli minun vuoroni. Jännityksestä huolimatta kokosin itseni, otin maskin pois päästä, otin kouluttajaa käsivarresta kiinni ja sukelsin hetken aikaa ilmaan. Silmät kyllä kiinni, koska en uskaltanut avata niitä. Jotenkin onnistuin hengittämään koko sen ajan vain suun kautta, nenään ei mennyt yhtään vettä. Maski takaisin naamalle ja tyhjennys. Se oli tehty! Onnistuin ensimmäisellä kerralla! Muistan varmaan aina, kun kouluttaja sen jälkeen katsoi minua silmiin, otti minua molemmista käsistä kiinni ja taputti niitä kannustavasti kuin olisi sanonut, että ”hyvä, tiesin, että onnistut!” Kuulostaa pikkujutulta, mutta tuntui sillä hetkellä tärkeältä kannustukselta.

Mikään muu ei enää sen jälkeen tuntututkaan kurssilta yhtä vaikealta. Otimme varusteita pois sekä pinnalla että pinnan alla, kokeilimme kaverin oktosta hengittämistä, harjoittelimme erilaisia poikkeustilantesiin liittyviä nousuja ynnä muuta. Maskitemppujen jälkeen lastenleikkiä kaikki. Kurssin päätti virallinen kirjallinen loppukoe. Asioita oli kerrattu sen verran paljon ja tunnollisena tyttönä olin opiskellut myös toisen kurssipäivän illan (vaikkakin uskaltautunut myös ravintolaan syömään hyvin muiden kanssa). Koe meni läpi kaikilla meillä kolmella. Hurraa, olimme sukeltajia! Laivalla pidettiin iloinen seremonia, jossa kouluttajamme antoi meille väliaikaiset sukelluskortit muiden sukellus- ja snorklausretkeläisten antaessa aplodinsa. Oikea kortti tulisi aikanaan postissa kotiin.

Kurssin lopussa korostetaan, että ei kannata jättää sukellusharrastusta siinä kohtaa tauolle, vaan mennä mahdollisimman pian sukeltamaan lisää. Itse lähdin ensimmäisille hupisukelluksilleni heti kurssia seuraavana päivänä, Phi Phi -saarille. Kuten PADI:n oppikirjassa sanotaan:

Tapaa ihmisiä.

Näe maailmaa.

Tee juttuja.

Pinnan alla.

Open Water Diver -kurssi eli sukeltamisen peruskurssi, osa 1

Kun vihdoin pääsin kurssille, olin sekä innoissani että luonnollisesti myös hieman jännittynyt. Meitä oli kurssilla kolme oppilasta: yksi vanhempi mies, yksi nuorempi mies ja minä. Kouluttajana toimi kokenut mies, jonka opetustyyli sopi minulle erinomaisesti. Hän oli asiantunteva, selkeäsanainen, luotettavan ja itsevarman oloinen, kuunteleva ja huumorintajuinen, muttei missään nimessä mikään rennonletkeä pelleilijä. Kun itse jännitän, en kestä, jos joku tulee viereen lyömään hommat leikiksi.

Kurssi kesti kolme päivää ja se tehtiin kokonaan merellä. Usein allasharjoituksina tehtävät osuudet teimme Raya Yain saaren rantavesissä. Minusta se oli paljon kivempaa kuin ajatus uima-altaassa lutraamisesta. Oli kiva päästä todellisiin olosuhteisiin saman tien.

Tiesin, että kolmeen päivään tiivistetty peruskurssi tulisi olemaan tiukka puristus, mutta en onneksi ihan tajunnut kuinka tiukka. Olisi voinut jäädä tekemättä. Saimme teoriaoppitunteja parin tunnin laivamatkalla saarelle ja takaisin. Sukellusvarusteet puettiin päälle heti ensimmäisenä päivänä ja kuivaharjoittelimme niiden käyttöä laivalla.

Ensimmäisiä vesiharjoituksia varten kahlasimme Raya Yain saaren rantaan. Kaikki sujui hyvin, kunnes tuli hetki, jolloin piti laittaa pää veteen ilman maskia. Seisoimme ehkä noin vyötärön syvyydessä vedessä, jalat tukevasti pohjassa. Tasapainotusliivi päällä, ilmatankki auki ja regu suuhun. Kurssilla täytyy harjoitella sitä, miltä tuntuu olla vedessä ilman maskia, koska sukeltaessa voi tulla eteen tilanne, jossa joku vahingossa tönäisee maskisi pois paikoiltaan tai kokonaan pois. Voisi luulla, että se on helppoa, kun niinhän normaalilla uintireissullakin ollessa tehdään. Aivan. Erona on kuitenkin se, että sukeltaessa tulee hengittää suun kautta koko ajan. Se on laitesukeltamisen tärkein sääntö. Hengitä koko ajan ja toisin päin sanottuna älä koskaan pidätä hengitystäsi. Hengittämistä suun kautta tuli siis jatkaa normaalisti, kun nenä oli samalla paljaana vedessä ja sen kautta taas ei pitänyt vetää mitään (eli vettä) sisään.

Helpommin sanottu kuin tehty. Painoimme päät veteen ilman maskia ja kaksi muuta kurssilaista jatkoi hengittelyä suun kautta kaikessa rauhassa ongelmitta. Minulla meni heti vettä nenään. Nostin pään hermostuneena vedestä ja yritin uudelleen. Taas vettä nenässä. Kokeilin tehtävää monta kertaa peräkkäin, joka kerta vettä nenässä. Silmiäkin merivesi jo ärsytti. Alkoi jännittää ja myös nolottaa, kun muut suorituivat tästä hommasta helposti ja minä en. Kokenut kouluttaja otti tilanteen kuitenkin haltuunsa, rauhoitteli minua ja kertoi, että tämä on yksi peruskurssin kurjimmista tempuista. Ei ollut mitään kiirettä, voisimme harjoitella sitä miten kauan tahansa, miehet kyllä odottaisivat. Rauhoituin, yritin keskittyä ja jotenkin vanhana kuorolaulajana onnistuin kuin onnistuinkin ohjaamaan hengityksen vain suun kautta kulkevaksi. Ehkä tein kitalaen avulla jonkun tempun nenäontelolle tai ehkä muuten vaan suoriduin, mutta onnistuin silti. Huh!

Sen jälkeen oli ensimmäisen päivän mukavampi osuus. Laitoimme maskit takaisin päähän ja lähdimme ensimmäiselle oikealle sukelluksellemme. Rantavedessä, saaren reunan koralleja seuraillen sukelsimme yhteensä 35 minuuttia, syvyyttä oli enimmillään kuusi metriä. Se oli todella kivaa! Näimme värikkäitä kaloja, mureenan ja veden liikkeiden mukana liehuvia koralleja. Olin innoissani! Tätä varten halusin opetella sukeltamaan.

Teoriatunnit jatkuivat laivalla nautitun lounaan jälkeen. Sitten menimme uudestaan veteen. Täytimme tasapainotusliivit ilmalla ja polskimme laivalta sopivaan syvyyteen. Meri aaltoili hieman ja jouduin räpylöistä huolimatta tekemään töitä pysyäkseni miesten matkassa. Sopivaan kohtaan päästyämme kouluttaja kertoi meille, mitä harjoituksia tulisimme seuraavaksi pinnan alla tekemään. Yritin kovasti painaa mieleeni, mitä kaikkea tuleman piti. Keskittyminen alkoi kuitenkin tiukan aamupäivän ja rentouttavan lounastauon jälkeen herpaantua. Vatsassakin taisi kiertää. Laskeuduimme muutaman metrin syvyyteen juuri läpkäytyjä harjoituksia varten. Olin siinä ihan rauhallisena ja katselin, että jotain se kouluttaja nyt häslää noiden kahden muun kanssa ja mietin, onkohan niillä jotain ongelmia. Odottelin ja hengittelin. Sitten kouluttaja tuli minun luokseni ja ajattelin, että mitähän nyt. Jotain hän siinä tuntui vieressäni tekevän. Hengittelin rauhassa, kunnes yhtäkkiä ilmaa ei tullutkaan enää suuhuni! Säikähdin ja selkäydinreaktiona osoitin kädellä kaulaani, että mitään ei tapahdu ja tukehdun! Minkä jälkeen kouluttaja ystävällisesti avasi jälleen ilmapulloni. Olin unohtanut, että tämä oli yksi kurssin harjoituksista, josta hän oli juuri hetkeä aikaisemmin pinnalla kertonut: miltä se oikeasti tuntuu, kun ilma loppuu. Hän oli kertonut sulkevansa vuorollaan meidän jokaisen pullon, jolloin meidän tuli näyttää ”ilma loppu” -käsimerkkiä, eli juurikin vetää kädellä kurkun yli, kuten olin intuitiivisesti tehnyt. Sitten hän avaisi taas pullon. Keskittymiskyky todellakin oli herpaantumassa. Harjoittelun jälkeen sukeltelimme vielä lisää.

Päivä oli pitkä ja ilta jatkui vielä rankempana. Siitä lisää ensi kerralla. 

Pääsenkö sukelluskurssille?

Varsinainen sukellusharrastus aloitetaan tietysti sukelluksen peruskurssilta, eli PADI-järjestelmässä Open Water Diver -kurssilta. Kuten aiemmin olen kertonut, kiinnostus sukellusharrastukseen oli virinnyt jo parina vuotena ennen peruskurssia.Oman OWD:ni suoritin lopultaThaimaan Phuketissa, Raya Diversilla, tammi-helmikuun vaihteessa 2012. Sinne pääsy ei kuitenkaan ollut ihan helppoa.

Lomailimme Thaimaan loman ensimmäisen viikon Koh Lantan ihanalla ja rauhallisella saarella. Alkuperäinen ajatus oli tehdä kurssi jo siellä, tai ainakin aloittaa se Lantalla. Koska sukeltamaan ei pääse, ellei läpäise pitkää listaa terveyteen liittyviä kysymyksiä, jouduin käymään Lantalla lääkärissä.

Ongelmani oli puolitoistavuotta aikaisemmin loukkaamani ukkovarpaan nivel. Olin Suomessa uimarannalla kahlannut sameaan veteen, enkä huomannut edessäni olevaa isoa kiveä ja lyönyt ukkovarpaan täysillä päin kiveä. Auts! Se kirpaisi kovaa. Löin vielä varmuuden vuoksi samalla uimareissulla saman varpaan uudelleen samaan kiveen. Koska vähästä ei blondin pää ilmeisesti opi. ;) Varpaaseen tuli hyvin pieni hiusmurtuma, mutta suurempi vaiva oli molemmin puolin niveltä rikkoontunut rusto, jonka vammat näkyivät lopulta magneettikuvissa. Sitä ei ollut syytä lähteä kirurgin veitsellä sorkkimaan, vaan lääkkeenä oli pitkä kuuri nivelrikkolääkettä, kipeä kortisonipiikki suoraan niveleen ja vammaa rasittamaton käytös. Suomeksi sanottuna se tarkoitti ”järkeviä” (uh, sana jota syvästi inhoan!), korottomia, paksupohjaisia kenkiä, ei lenkkeilyä, eikä muita pomppivia harrastuksia. ”Voisitkos harrastaa lenkkeilyn sijasta vesiliikuntaa?” kysyi lääkäri. Minähän ajattelin tietysti, että voin! Niin minusta tuli uimari ja vesijumppaja.

Varpaan ongelma sukeltamiseen liittyen oli se, että kyseistä niveltä särki aika ajoin. Sitä särkee yhä välillä. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Elinikäinen vaiva. Koh Lantan lääkäri oli sitä mieltä, että en saa sukeltaa, jos minulla on valmiiksi jotain kipua jossain nivelessä. Koska pahimmillaan hengenvaarallinen sukeltajantauti voi oireilla mm. nivelkipuina, en hänen mielestään voisi silloin tunnistaa, koska on vaara kyseessä, jos pidän varpaan nivelkipua normaalina. Olin todella pettynyt.

Ajattelimme kuitenkin, että yritetään loman toisella viikolla Phuketissa uudelleen. Niinpä menin siellä ensitöikseni lääkäriin, jolle selitin koko sairaushistoriani, siihen aikaan käyttämäni nivelrikkolääkkeen ja mitä Lantan lääkäri oli sanonut. Tämä lääkäri veivasi varvasta (auts!), tutki ja nauroi lopuksi, että tottakai voit mennä sukeltamaan! Että noin vanha vaiva, kyllä minä nyt sen oireet tunnistan ja osaan erottaa muista. Me suomalaiset ollaan kuulemma aina niin ylirehellisiä, sain kuulla. Niinpä.

Siispä yhteys Raya Diversiin ja paikka seuraavana päivänä alkavalle sukelluskurssille. Raya valikoitu firmaksi varmaan enimmäkseen siksi, että se oli suomalainen ja kurssi oli mahdollista käydä suomeksi. Vaikka osaan hyvin englantia, minua jännitti kuitenkin sen verran, että koin oloni rauhallisemmaksi, kun sain tehdä kurssin omalla äidinkielelläni. Tarvittaessa kysellä juuri oikeilla sanoilla ja kertoa omista kokemuksistani niillä vivahtein, mitkä oikealta tuntuivat. Olin kuullut kyseisestä firmasta hyviä kokemuksia, joten ei kun kurssille! Siitä lisää seuraavalla kerralla. :)