Sairaudelle antautuminen, osa 2

¨

Edelliskesän Indonesian matkan jälkeinen syksy meni jälleen hyvin terveenä, reippaana ja hyväkuntoisena. Joulupäivänä 2017 iski flunssa, joka kaatoi minut petiin tai sohvalle aika lailla kokonaan välipäiviksi. Uudenvuodenaattona uskaltauduin ulos mökkihöperyyden keskeltä.

Meillä oli tammikuun lopussa suunnitteilla matka Filippiinien Alona Beachille, jossa AOWD ja Rescue Diver -kurssit minulle pitänyt suomalainen sukelluskouluttajani ja ystäväni nykyään työskenteli myöskin sukelluskouluttajana toimivan miehensä kanssa. Ajattelin joululomalla sairastaessani, että onneksi tuli flunssa nyt eikä matkan alla. Little did I know. Tammikuu alkoi hyvin, mutta toisella viikolla tuntui poskissa painetta ja räkä ei hellittänyt. Poskiontelontulehdushan se ja antibiootit. Inhoan antibioottien syömistä, koska ne sekoittavat mahan ja suoliston kokonaan mutta ajattelin, että nyt on pakko. Tilanne helpotti jälleen.

Kolme päivää ennen matkaan lähtöä flunssa nosti päätään ja tällä kertaa alkoi myös inhottavasti tuntua kipua henkitorvessa. Samaan syssyyn huomasimme, että meillä oli paluulennon päivämäärät sekaisin ja lento Hong Kongista takaisin Helsinkiin lähitisikin päivää aikaisemmin kuin luulimme. Säädimme sitä, kipulin kehoni kanssa ja töissä oli vielä erinäistä hässäkkätilannetta päällä. Kroppa reagoi iskemällä taudin päälle täysillä: poskiontelontulehdus ja keuhkoputkentulehdus samaan aikaan. Vietin pari viimeistä päivää ennen lomaa vuoteessa nukkuen. Matkaan silti toki lähdettiin. Askeleet kotiovelta taksille tuntuivat kivuliailta. Lennolla onneksi sai olla paikallaan.

Yövyimme Hong Kongissa yhden yön ennen jatkoa Filippiineille. Kiitän onneani, että olimme seuraavan aamun lentoa silmällä pitäen valinneet lentokenttähotellin. Raihnaisen ihmisen ei tarvinnut raahautua pitkälle. Hong Kongin turistikierros jäi aika olemattomaksi tällä kertaa. Hieno kaupunki varmasti. Yöllä Hong Kongissa nousi kuume ja alkoi vielä menkatkin. Olin siis kaikin puolin raato, kun matka seuraavana päivänä jatkui. Meillä oli muutaman tunnin mittainen koneenvaihto Manilassa ennen lentoa Tagbilaraniin. Muistan nukkuneeni Manilan kentällä kuumeesta täristen merinovillakerrasto matkavaatteideni päällä. Siinä kohtaa tyyliseikat eivät ole ensimmäisenä mielessä. Onneksi matkaseura piti huolta niin minusta kuin kellostakin, joten en nukkunut ohi lentoni. Perillä Alonassa hotellihuoneen sänky kutsui minua saman tien.

Seuraavana aamuna lähdimme heti lääkärille. Köröttelimme mopotaksin kyydissä pienelle paikalliselle klinikalle, jossa ei ollut ajanvarausta, vaan jonottamalla mentiin. Puitteet ja olosuhteet näyttivät aika alkeellisilta, mutta koko henkilökunta puhui aivan loistavaa englantia. Lääkäri kuunteli keuhkot ja määräsi minut siinä muita potilaita odotellessa jo johonkin keuhkoja avaavaan laitteeseen hengittelemään. Sain jälleen antibioottia ja paria muuta lääkettä. Myöskin käskyn levätä seuraavat kolme päivää ja lääkärintodistuksen tästä sairaudesta ja levon tarpeesta.

Lomasta tuli siis pääosin allas- ja rantaloma. Vaikka toivuinkin noiden kolmen päivän jälkeen sellaiseen kuntoon, että jaksoin käydä syömässä tai uima-altaalla muiden kanssa, en tokikaan ollut vielä sukelluskunnossa. Tässä kohtaa se ei enää haitannut minua. Olin hyväksynyt tilanteen sellaisena kuin se tällä kertaa oli, mieli oli oikeastaan hyvin tyyni. Makasin tyytyväisenä aurinkovarjon alla, otin torkkuja ja välillä luin jotain.

Matkan kääntyessä kohti loppua jaksoin jo käydä snorklaamassa ja muiden kanssa retkellä katsomassa mm. kummituseläinten (tarsier) suojelualuetta. Meillä oli erittäin hauska loma, itse asiassa yksi parhaista. Söimme, polskimme altaalla, pelasimme lautapelejä ja ystävystyimme uusien huipputyyppien kanssa.

Ja pääsinhän minä lopulta myös pinnan alle! Kahtena viimeisenä mahdollisena päivänä ennen paluulentoa edeltävää lepopäivää. Eivätkä ne olletkaan mitä tahansa sukelluksia, sillä silloin näin ensimmmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran valashain! Yksi sukeltajan unelma kävi toteen. :)

Sairaudelle antautuminen, osa 1

Aina kaikki ei mene niin kuin toivoisi. Kauan odotettu sukellusmatka voi peruuntua tai muuttua pinnan päälliseksi lomaksi. Pettymys, kiukku, turhautuminen, kyyneleetkin nousevat pintaan, kun on odottanut ja toivonut jotain kovasti ja sitten se ei olekaan mahdollista. Mutta kun sairaus iskee, on tilanteelle antauduttava. On hyväksyttävä se, mitä on. Sen mitä tulee, päivä kerrallaan.

Sukeltaessa on oltava täysin terve, vatsataudin heikentämänä tai hengityselimistö limaisena ei voi mennä sukeltamaan. Kyse on omasta terveydestä, pahimmillaan jopa elämästä. Sukeltaessa muuttuvaa ilmanpainetta on kyettävä tasaamaan nenä-, korva- ja otsaonteloissa. Jos ne ovat tukossa, voi syntyä painevammoja, kun rööreissä olevan ilman tilavuus kuitenkin laajenee pintaan noustessa. Tällöin kyse on tärykalvon puhkeamisista sekä otsa- ja poskiontelovammoista. Huimauksen, disorientaaation ja valtavan kivun vuoksi nekin voivat olla hengenvaarallisia pinnan alla.

Kaikkein vakavimpia painevammoja voi tapahtua keuhkojen alueella, jos sukeltaja ei ole terve ja keuhkoissa on limaa tai hengitystä pidättää pintaan noustessa. Ilman laajetessa voi syntyä keuhkorepeämiä, jossa laajeneva kaasu yksinkertaisesti rikkoo keuhkorakkulan. Kaasun päätyessä rintaonteloon puhutaan ilmarinnasta ja verenkiertoon ilmaemboliasta. Jälkimmäinen tarkoittaa lähes aina sukeltajan kuolemaa.

Ainoa oikea hoito näihin vammoihin on niiden ennaltaehkäisy. Jos olet sairas, älä siis sukella, vaikka pinnalle jääminen ja suunnitelmien muuttuminen ottaisi kuinka paljon päähän. Vaikka eräs poliitikko muuta väittäisi, ketutukseen ei voi kuolla, mutta ilmaemboliaan voi.

Muutaman kerran sukellusloma on minulla muuttunut toisenlaiseksi, osittain tai kokonaan. Kolmisen vuotta sitten olin ollut pienessä flunssassa jo aikaisemmin kesälomalla ja nuhaisuus nosti päätään tietenkin myös, kun olin Maltalla tarkoituksenani sukeltaa hieman. Tarkkailin nuhaisuutta ja vaihdoin sen vuoksi parin sukelluksen päivät. Tilanne ei harmittanut kovin paljon, koska kyse ei ollut pelkästään sukelluslomasta, vaan tarkoituksena oli tutustua saareen myös muuten. Sopiva yhdistelmä kaupunkilomaa, hieman sukellusta ja uima-altaalla makoilua. Lepäsin, muutin suunnitelmia ja annoin ajatusten juosta. Tuolla maltalaisella altaalla syntyi muuten idea tästä blogista, joten ehkäpä alitajunta pyrki sukeltamisen pariin tavalla tai toisella. 

Vähemmän oli hymyä huulessa seuraavana kesänä kesäloman kynnyksellä. Heti loman alkuun oli tarkoitus lähteä Indonesiaan Bunakenille ja Lembehin salmeen sukeltamaan. Unelmien sukellusloma tiedossa siis! Olin ollut täysin terve läpi koko talven edellisen kesän Maltan keikasta saakka. Kuitenkin noin viikko ennen matkaa alkoi nuha ja nousi kuume. Liekö kyse osin psykosomaattisesta tilanteesta elämässä siihen aikaan tapahtuneiden kurjien juttujen vuoksi, mutta joku virus iski. Viisi päivää ennen lentoa menin lääkäriin, diagnoosina virusperäinen keuhkoputkentulehdus. Sain pari keuhkosuihketta, yleisesti tulehdukseen vaikuttavaa ainetta ja antihistamiineja. Sitten vaan lepoa, joka on virusten paras lääke. Aika synkissä tunnelmissa mentiin ne päivät.

Sairausloman ja kesäloman välissä piipahdin yhden päivän töissä. Täytyy myöntää, etteivät ihan naurattaneet joidenkin työkavereiden vitsailut sinä päivänä. Päivän päätteeksi kävin uudestaan lääkärissä. Olin kuulemma kolmessa päivässä parantunut huimasti. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, etten saisi sukeltaa ainakaan pariin viikkoon, tai ennen kuin saan joltain lääkäriltä siihen puhtaat paperit. Lähdin sieltä tyrmistyneenä ja hämmentyneenä, en kyennyt edes itkemään.

Otin yhteyttä sukellusresortiin Indonesiassa ja kysyin, onnistuisiko lääkärikäynti siellä matkan alkuun. He voisivat toki järjestää minut Bunakeninilta isommalle saarelle Manadon kaupunkiin, missä lääkäreitä olisi. Mutta tuleva viikko olisi ramadanin päättymisen jälkinen juhlaviikko ja kaikki lääkärit lomalla tai muuten vaan erikoiset vastaanottoajat. Ehdin jo hetkeksi lannistua, kunnes keksin plan B:n. Minulla olisi muutaman tunnin vaihto Singaporen Changin lentokentällä ja tuolta maailman parhaaksikin nimetyltä jättilentokentältä löytyisi varmasti lääkäri. Onhan siellä elokuvateatteri ja perhospuutarhakin.

Nukuttuani pitkän Pariisi-Singapore -lennon ihanasti exit-paikalla heräsin Singaporessa ja ampaisin heti kohti lentoaseman lääkäriä maksoi mitä maksoi. Pääsinkin aika pian vastaanotolle. Tilanteeni oli jälleen parantunut parissa päivässä. Tutkittuaan minut ja tutustuttuaan ottamiini lääkkeisiin, lääkäri oli sitä mieltä, että ihan hyvin voisin jo joidenkin päivien päästä sukeltaa Keuhkot eivät enää rohisseet ja lepo teki tehtävänsä. Voi sitä huojennuksen määrää!

Perillä Bunakenilla lepäsin ja vähän snorklasin alkuun pari päivää. Ystävälliset ihmiset, lepo ja mielen rauhoittuminen tästä tilanteesta varmasti auttoivat. Pääsin sukeltamana muistaakseni kaksi päivää suunniteltua aikataulua myöhemmin, mutta otin ennakkoon maksamani sukellukset kiinni muina matkapäivinä sukeltamalla kolme sukellusta päivässä kahden sijaan. Lomasta tuli onnellinen, mielenkiintoinen ja toden totta, unelmien sukellusloma.

Puoli vuotta myöhemmin seuraavalla matkalla tilanne olikin sitten huomattavasti kurjempi. Siitä lisää myöhemmin.  

Pääsenkö sukelluskurssille?

Varsinainen sukellusharrastus aloitetaan tietysti sukelluksen peruskurssilta, eli PADI-järjestelmässä Open Water Diver -kurssilta. Kuten aiemmin olen kertonut, kiinnostus sukellusharrastukseen oli virinnyt jo parina vuotena ennen peruskurssia.Oman OWD:ni suoritin lopultaThaimaan Phuketissa, Raya Diversilla, tammi-helmikuun vaihteessa 2012. Sinne pääsy ei kuitenkaan ollut ihan helppoa.

Lomailimme Thaimaan loman ensimmäisen viikon Koh Lantan ihanalla ja rauhallisella saarella. Alkuperäinen ajatus oli tehdä kurssi jo siellä, tai ainakin aloittaa se Lantalla. Koska sukeltamaan ei pääse, ellei läpäise pitkää listaa terveyteen liittyviä kysymyksiä, jouduin käymään Lantalla lääkärissä.

Ongelmani oli puolitoistavuotta aikaisemmin loukkaamani ukkovarpaan nivel. Olin Suomessa uimarannalla kahlannut sameaan veteen, enkä huomannut edessäni olevaa isoa kiveä ja lyönyt ukkovarpaan täysillä päin kiveä. Auts! Se kirpaisi kovaa. Löin vielä varmuuden vuoksi samalla uimareissulla saman varpaan uudelleen samaan kiveen. Koska vähästä ei blondin pää ilmeisesti opi. ;) Varpaaseen tuli hyvin pieni hiusmurtuma, mutta suurempi vaiva oli molemmin puolin niveltä rikkoontunut rusto, jonka vammat näkyivät lopulta magneettikuvissa. Sitä ei ollut syytä lähteä kirurgin veitsellä sorkkimaan, vaan lääkkeenä oli pitkä kuuri nivelrikkolääkettä, kipeä kortisonipiikki suoraan niveleen ja vammaa rasittamaton käytös. Suomeksi sanottuna se tarkoitti ”järkeviä” (uh, sana jota syvästi inhoan!), korottomia, paksupohjaisia kenkiä, ei lenkkeilyä, eikä muita pomppivia harrastuksia. ”Voisitkos harrastaa lenkkeilyn sijasta vesiliikuntaa?” kysyi lääkäri. Minähän ajattelin tietysti, että voin! Niin minusta tuli uimari ja vesijumppaja.

Varpaan ongelma sukeltamiseen liittyen oli se, että kyseistä niveltä särki aika ajoin. Sitä särkee yhä välillä. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Elinikäinen vaiva. Koh Lantan lääkäri oli sitä mieltä, että en saa sukeltaa, jos minulla on valmiiksi jotain kipua jossain nivelessä. Koska pahimmillaan hengenvaarallinen sukeltajantauti voi oireilla mm. nivelkipuina, en hänen mielestään voisi silloin tunnistaa, koska on vaara kyseessä, jos pidän varpaan nivelkipua normaalina. Olin todella pettynyt.

Ajattelimme kuitenkin, että yritetään loman toisella viikolla Phuketissa uudelleen. Niinpä menin siellä ensitöikseni lääkäriin, jolle selitin koko sairaushistoriani, siihen aikaan käyttämäni nivelrikkolääkkeen ja mitä Lantan lääkäri oli sanonut. Tämä lääkäri veivasi varvasta (auts!), tutki ja nauroi lopuksi, että tottakai voit mennä sukeltamaan! Että noin vanha vaiva, kyllä minä nyt sen oireet tunnistan ja osaan erottaa muista. Me suomalaiset ollaan kuulemma aina niin ylirehellisiä, sain kuulla. Niinpä.

Siispä yhteys Raya Diversiin ja paikka seuraavana päivänä alkavalle sukelluskurssille. Raya valikoitu firmaksi varmaan enimmäkseen siksi, että se oli suomalainen ja kurssi oli mahdollista käydä suomeksi. Vaikka osaan hyvin englantia, minua jännitti kuitenkin sen verran, että koin oloni rauhallisemmaksi, kun sain tehdä kurssin omalla äidinkielelläni. Tarvittaessa kysellä juuri oikeilla sanoilla ja kertoa omista kokemuksistani niillä vivahtein, mitkä oikealta tuntuivat. Olin kuullut kyseisestä firmasta hyviä kokemuksia, joten ei kun kurssille! Siitä lisää seuraavalla kerralla. :)