Rescue Diver -kurssi

"Paras sukelluskurssi." "Kaikkein hauskin kurssi." "Kurssi, josta on ollut eniten hyötyä."

Näin PADI itse ja sukeltajat itse mainostavat Rescue Diver -kurssia. Se on AOWD:n jälkeen seuraava kurssi, vapaaehtoinen toki. Harrastussukeltaja voi aivan hyvin sukeltaa AOWD:lla koko elämänsä. Ammattilaisuralle pyrkiville Rescue Diver on välttämätön edellytys ennen seuraavia askeleita. Amatööreillekin se on hyödyllinen.

Kuten olen aiemmin kertonut, jännitän helposti. Jännitän uusia ihmisiä, uusia sosiaalisia tilanteita, uudenlaisia tekemisiä. Ensimmäiset kolmisenkymmentä sukellusta jännitin joka kerta: varusteita, veteen menoa, olosuhteita, mahdollisia vaaratilanteita, kaikkea. Kertojen myötä jännitys hälveni ja tekemiseen sai rutiinia.

Juteltuani kokeneempien sukeltajien kanssa tulin entistä vakuuttuneemmaksi, että Rescue Diver -kurssi voisi olla hyvä minulle. Voisin oppia hallitsemaan omia pelkojani paremmin, toimimaan luontevammin tilanteissa, saamaan lisää toimintavarmuutta ja ennakoimaan tapahtumia.

Kesällä 2014 suuntasin jälleen kerran Indonesian Living Colours -sukelluskeskukseen, jossa olin edellisenä kesänä suorittanut AOWD:n loppuun. Tunsin paikan entuudestaan, tiesin sen lyhyet etäisyydet ja hyvät sukellusolosuhteet. Sen parempaa paikkaa suorittaa Rescueta rauhallisesti omassa tahdissani ei tulisi. Lisäksi voisin tehdä kurssin saman, erinomaisen sukelluskouluttajan kanssa, johon olin jo edellisenä kesänä Indonesiassa tutustunut. Tämä mahdollisuus täytyi käyttää hyväksi.

Rescue Diver -kurssi valmistaa ennaltaehkäisemään vaaratilanteita ja toimimaan sukellusonnettomuuksissa. Se sisältää mm. itsepelastusta, stressin tunnistusta ja havaitsemista muissa sukeltajissa, onnettomuustilanteiden hallintaa ja erilaisia ensiapuvälineitä, väsyneen ja panikoivan sukeltajan pelastamista pinnalla ja pinnan alla sekä tajuttoman sukeltajan pelastamista pinnalla ja pinnan alla.

Edellytyksiä kurssille ovat 12 vuoden ikä, AOWD-luokitus, vedenalaisen navigoinnin suorittaminen ja 24 kuukauden sisällä suoritettu ensiapukurssi. Minun Rescue-taipaleeni käynnistyi tuosta ensiapukurssista. Olin samana keväänä käynyt töissä päivän mittaisen ensiapukoulutuksen, josta oli paljon hyötyä. Varsinainen ensiapukurssi se ei kuitenkaan ollut, joten auttamisen ja pelastamisen tiedot ja taidot oli otettava kunnolla haltuun maan päällä ennen kuin niitä lähti harjoittelemaan pinnan alla. 

Kurssipäivät veneellä olivat mielenkiintoisia, mutta intensiivisiä. Muiden hupisukeltaessa, minä olin "on duty" koko ajan. Teimme pelastusharjoitteita suunnitelman mukaisesti. Kurssin muut harjoitteet jatkuivat pitkin päivää, lorvailuun ei juurikaan jäänyt aikaa. Harjoituksiin kuului aina tilanteiden arviointia. Voinko pelastaa pinnalla räpiköivän veneestä altistamatta itseäni veden vaaroille? Miten autan krampin saavaa sukeltajaa pinnan alla? Onko paikoilleen jähmettynyt sukeltaja tajuton vai katseleeko hän vaan keskittyneesti jotain asiaa pohjassa.

Mieleenpainuvimpia harjoituksia oli mm. kun tulimme kouluttajan kanssa pintaan yhtä regulaattoria käyttäen parihengityksellä. Tasainen tahti toisen hengittäessä ja toisen hiljalleen ulospuhaltaessa ovat a ja o. Se sujui erinomaisesti entiseltä laulajalta ja entiseltä huilistilta. Etsintä- ja navigaatioharoituksia tehtiin Divemaster-kurssia suorittavan parin kanssa ihan urakalla. Kouluttaja heitti pienen esineen merenpohjan hiekkaan ja meidän piti löytää se. Sukelsimme pitkän, pitkän aikaa milloin ympyrää, milloin neliötä ja lopulta löysimme kohteemme. Yksi raskaimpia harjoituksia oli "tajuttoman" sukeltajan tuominen pintaan, elvytysharjoitusten aloittaminen pinnalla, kuljettaminen veneelle ja nostaminen veneeseen. Onneksi nostettavana oli keskikokoinen nainen, eikä iso, raavas mies, niin voimani riittivät.

Perussääntö, joka kurssilta jäi takaraivoon on: Stop – Breathe – Think – Act. Eli pysähdy ja lopeta aikaisempi toimintasi. Hengitä! Sukelluksen ykkössääntö on koko ajan hengittää pinnan alla. Syvä ja rauhallinen hengitys auttaa myös pinnan päällä stressitilanteessa tai tunnemyrskyn vallassa. Ajattele, mitä tilanteessa pitäisi tehdä. Mitä sinun ja mitä jonkun toisen pitäisi tehdä? Mitä ei pidä tehdä? Toimi vasta sitten, mutta toimi. Pelastamisessa tärkeintä on, että ei jäädy, vaan toimii.

Kurssin päätti kuuluisa skenaariopäivä. Siinä kouluttaja apureineen on käsikirjoittanut päivän erilaisia pelastustilanteiden skenaarioita täyteen. Minulle sanottiin vaan, että lähdetäänpäs sukeltamaan ja nauttimaan päivästä. Katsotaan, jos jotain sattuu. Ja tietenkin, kaikki mahdollinen sattui. Kouluttajalla ja hänen avustajillaan oli hauskaa, kun saivat näytellä ja temppuilla kustannuksellani. Skenaariot ja teoriakokeet menivät tietenkin läpi ja näin minusta tuli Rescue Diver -sukeltaja.

Vastasiko Rescue Diver -kurssi odotuksiani? Oliko se kaikken hauskin? Ei mielestäni, vaan rankka. Oliko se erittäin, hyödyllinen? Ehdottomasti. Oliko se paras sukelluskurssi? Kyllä, varmuuden ja taitojen lisääntymisen myötä, oli. Muuttiko Rescue Diver minua sukeltajana? Kyllä muutti. Kurssin jälkeen olen ollut selvästi varmempi tekemisestäni ja sukeltaminen tuntuu rauhallisemmalta. Tiedän, millaista käytöstä ja sen muutoksia tarkkailen muissa sukeltajissa. Olen tietoisesti ottanut välillä esille jotain sukelluskohteeseen tai tilanteeseen liittyviä epävarmuuksiani, tarjotakseni myös muille ryhmässä oleville sukeltajille turvallisen tilan puhua omista tuntemuksistaan. Varmistan välineitä eri tavalla. Seuraan ja tarkkailen muiden sukeltajien toimintaa pinnan alla ja tarvittaessa toimin. Käyn korjaamassa toisen sukeltajan huonosti kiinni olevan räpylän pinnan alla tai autan kokematonta sukeltajaa nosteen hallinnan muistamisessa. Olen kaikin tavoin valppaampi ja varmempi sukeltaja Rescuen jälkeen.  

Sairaudelle antautuminen, osa 1

Aina kaikki ei mene niin kuin toivoisi. Kauan odotettu sukellusmatka voi peruuntua tai muuttua pinnan päälliseksi lomaksi. Pettymys, kiukku, turhautuminen, kyyneleetkin nousevat pintaan, kun on odottanut ja toivonut jotain kovasti ja sitten se ei olekaan mahdollista. Mutta kun sairaus iskee, on tilanteelle antauduttava. On hyväksyttävä se, mitä on. Sen mitä tulee, päivä kerrallaan.

Sukeltaessa on oltava täysin terve, vatsataudin heikentämänä tai hengityselimistö limaisena ei voi mennä sukeltamaan. Kyse on omasta terveydestä, pahimmillaan jopa elämästä. Sukeltaessa muuttuvaa ilmanpainetta on kyettävä tasaamaan nenä-, korva- ja otsaonteloissa. Jos ne ovat tukossa, voi syntyä painevammoja, kun rööreissä olevan ilman tilavuus kuitenkin laajenee pintaan noustessa. Tällöin kyse on tärykalvon puhkeamisista sekä otsa- ja poskiontelovammoista. Huimauksen, disorientaaation ja valtavan kivun vuoksi nekin voivat olla hengenvaarallisia pinnan alla.

Kaikkein vakavimpia painevammoja voi tapahtua keuhkojen alueella, jos sukeltaja ei ole terve ja keuhkoissa on limaa tai hengitystä pidättää pintaan noustessa. Ilman laajetessa voi syntyä keuhkorepeämiä, jossa laajeneva kaasu yksinkertaisesti rikkoo keuhkorakkulan. Kaasun päätyessä rintaonteloon puhutaan ilmarinnasta ja verenkiertoon ilmaemboliasta. Jälkimmäinen tarkoittaa lähes aina sukeltajan kuolemaa.

Ainoa oikea hoito näihin vammoihin on niiden ennaltaehkäisy. Jos olet sairas, älä siis sukella, vaikka pinnalle jääminen ja suunnitelmien muuttuminen ottaisi kuinka paljon päähän. Vaikka eräs poliitikko muuta väittäisi, ketutukseen ei voi kuolla, mutta ilmaemboliaan voi.

Muutaman kerran sukellusloma on minulla muuttunut toisenlaiseksi, osittain tai kokonaan. Kolmisen vuotta sitten olin ollut pienessä flunssassa jo aikaisemmin kesälomalla ja nuhaisuus nosti päätään tietenkin myös, kun olin Maltalla tarkoituksenani sukeltaa hieman. Tarkkailin nuhaisuutta ja vaihdoin sen vuoksi parin sukelluksen päivät. Tilanne ei harmittanut kovin paljon, koska kyse ei ollut pelkästään sukelluslomasta, vaan tarkoituksena oli tutustua saareen myös muuten. Sopiva yhdistelmä kaupunkilomaa, hieman sukellusta ja uima-altaalla makoilua. Lepäsin, muutin suunnitelmia ja annoin ajatusten juosta. Tuolla maltalaisella altaalla syntyi muuten idea tästä blogista, joten ehkäpä alitajunta pyrki sukeltamisen pariin tavalla tai toisella. 

Vähemmän oli hymyä huulessa seuraavana kesänä kesäloman kynnyksellä. Heti loman alkuun oli tarkoitus lähteä Indonesiaan Bunakenille ja Lembehin salmeen sukeltamaan. Unelmien sukellusloma tiedossa siis! Olin ollut täysin terve läpi koko talven edellisen kesän Maltan keikasta saakka. Kuitenkin noin viikko ennen matkaa alkoi nuha ja nousi kuume. Liekö kyse osin psykosomaattisesta tilanteesta elämässä siihen aikaan tapahtuneiden kurjien juttujen vuoksi, mutta joku virus iski. Viisi päivää ennen lentoa menin lääkäriin, diagnoosina virusperäinen keuhkoputkentulehdus. Sain pari keuhkosuihketta, yleisesti tulehdukseen vaikuttavaa ainetta ja antihistamiineja. Sitten vaan lepoa, joka on virusten paras lääke. Aika synkissä tunnelmissa mentiin ne päivät.

Sairausloman ja kesäloman välissä piipahdin yhden päivän töissä. Täytyy myöntää, etteivät ihan naurattaneet joidenkin työkavereiden vitsailut sinä päivänä. Päivän päätteeksi kävin uudestaan lääkärissä. Olin kuulemma kolmessa päivässä parantunut huimasti. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, etten saisi sukeltaa ainakaan pariin viikkoon, tai ennen kuin saan joltain lääkäriltä siihen puhtaat paperit. Lähdin sieltä tyrmistyneenä ja hämmentyneenä, en kyennyt edes itkemään.

Otin yhteyttä sukellusresortiin Indonesiassa ja kysyin, onnistuisiko lääkärikäynti siellä matkan alkuun. He voisivat toki järjestää minut Bunakeninilta isommalle saarelle Manadon kaupunkiin, missä lääkäreitä olisi. Mutta tuleva viikko olisi ramadanin päättymisen jälkinen juhlaviikko ja kaikki lääkärit lomalla tai muuten vaan erikoiset vastaanottoajat. Ehdin jo hetkeksi lannistua, kunnes keksin plan B:n. Minulla olisi muutaman tunnin vaihto Singaporen Changin lentokentällä ja tuolta maailman parhaaksikin nimetyltä jättilentokentältä löytyisi varmasti lääkäri. Onhan siellä elokuvateatteri ja perhospuutarhakin.

Nukuttuani pitkän Pariisi-Singapore -lennon ihanasti exit-paikalla heräsin Singaporessa ja ampaisin heti kohti lentoaseman lääkäriä maksoi mitä maksoi. Pääsinkin aika pian vastaanotolle. Tilanteeni oli jälleen parantunut parissa päivässä. Tutkittuaan minut ja tutustuttuaan ottamiini lääkkeisiin, lääkäri oli sitä mieltä, että ihan hyvin voisin jo joidenkin päivien päästä sukeltaa Keuhkot eivät enää rohisseet ja lepo teki tehtävänsä. Voi sitä huojennuksen määrää!

Perillä Bunakenilla lepäsin ja vähän snorklasin alkuun pari päivää. Ystävälliset ihmiset, lepo ja mielen rauhoittuminen tästä tilanteesta varmasti auttoivat. Pääsin sukeltamana muistaakseni kaksi päivää suunniteltua aikataulua myöhemmin, mutta otin ennakkoon maksamani sukellukset kiinni muina matkapäivinä sukeltamalla kolme sukellusta päivässä kahden sijaan. Lomasta tuli onnellinen, mielenkiintoinen ja toden totta, unelmien sukellusloma.

Puoli vuotta myöhemmin seuraavalla matkalla tilanne olikin sitten huomattavasti kurjempi. Siitä lisää myöhemmin.  

Advanced Open Water Diver, eli sukelluksen jatkokurssi

Kesäloman lähestyessä ajatukset siirtyvät jos sukellustunnelmiin, joten nyt on hyvä hetki palata muistelemaan sukellusurani alkutaivalta. Suoritettuani OWD-kurssin, sukelsin muutaman sukelluksen Espanjassa ja jälleen Thaimaassa talvella 2013. Tarkoitukseni oli sillä kertaa vain nauttia, sukeltamisesta ja auringosta, saada lisää kokemusta ja varmuutta, viettää yksinkertaisesti ihana loma ilman opiskelua ja jännittämistä.

Vaan kuinkas kävikään. Matkaseura, hieman minua kokeneempi sukeltaja, suoritti omaa AOWD:taan (Advanced Open Water Diver) ja hieman siinä seurailin vierestä, kuuntelin kiinnostuneena hänen kokemuksiaan. Olimme yhteisellä sukellusretkellä Khao Lakissa, jossa sukelluksia veti sama loistava opettaja, joka oli vuotta aikaisemmin pitänyt minulle OWD:n Phuketissa. Viikon päätteeksi oli tulossa joku todella kiva sukelluskohde, mutta valitettavasti en pelkällä OWD:lla pääsisi mukaan, koska kyseisellä paikalla mentiin alle 20 metrin. OWD-kurssin suorittaineiden maksimisyvyys kun on 18 metriä. Tuttu ja supliikki mies kuitenkin myi minulle alkavan AOWD:n hyvin helposti jutellen. Perjantaina mentäisiin tosi kivaan paikkaan ja tehtäisiin hänen kanssaan AOWD:n syväsukellus alta pois, niin minäkin pääsisin muiden mukaan. Siihen perään hymy ja meikäläisen ostopäätös oli tietenkin tehty.

Syväsukellus meni oikein hienosti. Teorioissa opin syvyyden ja lisääntyneen paineen vaikutuksista sukeltamiseen, hengitykseen, pohja-aikoihin ja muuhun tärkeään tarkkailtavaan. Jossain alle 30 metrissä voi kehoon kertyä niin paljon typpeä, että ihminen joutuu typpinarkoosiin, jota myös syvyyshumalaksikin kutsutaan. Reaktiokyky heikkenee ja olo voi olla humalan kaltainen. Tämä on tietenkin vaarallista tilanteessa, jossa pitäisi olla skarppina koko ajan. Itse en typpinarkoosia AOWD:lla saanut, ja olen melko varma, etten ole saanut muulloinkaan sukeltaessani alle 30 metrissä. Tosin kerran muistan syvällä hieman ihmetelleeni sukellustietokoneeni lukemia ja sekoittaneeni sukelluksen kestoa kuvaavan lukeman (minuutit) pohja-aikaan (minuutit). Liekö siinä joku syvyyden aiheuttama sekavuus sitten ollut kyseessä, mutta tajusin pian kuitenkin, että pohja-aika ei tosiaan kasva vähitellen yhdellä minuutilla kerrallaan. AOWD:n jälkeen ei sukellussyvyydessä ole alarajaa ole, kunhan nyt normaalia ilmaa vielä voi käyttää. Yleensä tämä tarkoittaa n. 30-40 metriä. Sitä syvemmälle mennään erityisillä kaasuseoksilla.

Thaimaasta sain sitten matkaani lapun, joka todisti minun suorittaneen 1/5 AOWD:sta. Loma päättyi ja loppuosa kurssista jäi myöhemmin suoritettavaksi, mutta alun jälkeen oli selvää, että loppuunhan se vedetään.

AOWD kannattaa kyllä suorittaa melko pian sukellusuralla, jos vähänkään suunnittelee harrastavansa sukeltamista enemmäkin. Sen opeilla pääsee sukeltamaan useimmissa maailman kohteissa ja yleensä se riittää tähän harrastukseen pysyvästi, sitä pidemmälle meneviä kursseja ei välttämättä tarvitse, ellei ole erityistä innostuneisuutta. AOWD on myös varmaan melkein jokaisen sukeltaja kokemuksen mukaan huomattavasti helpompi suorittaa kuin OWD. Se koostuu viidestä eri teemasukelluksesta, joista useimmat voi suorittaa normaalien hupisukellusten yhteydessä, eli yhdessä muun sukellusseurueen kanssa. Kuhunkin teemasukellukseen kuuluu luonnollisesti opetus ja teorioiden opiskelu kirjasta. Pakollisia osioita ovat syväsukellus ja vedenalainen suunnistus (navigointi). Muut valittavat sukellukset vaihtelevat hiukan kurssin järjestäjän ja sijainnin mukaan, mutta niitä voivat olla esimerkiksi nosteen hallintasukellus, hylkysukellus, kalantunnistus, yösukellus, venesukellus, virtasukellus, kuivapukusukellus, vedenalainen luonto, etsintä ja nosto, monitasosukellus, vedenalainen valokuvaus ja vedenalaiden videokuvaus.

Päädyin kesällä 2013 Indonesian Bunakenille Living Colours -sukelluskeskukseen, joka edelleen on huikein paikka, missä olen koskaan sukeltanut. Ilmoitin jo matkaa varatessani, että haluaisin tehdä AOWD:ni siellä loppuun. Sain kouluttajaksi aivan huikean pätevän ja hauskan suomalaisnaisen, jonka kanssa oli mukavaa tehdä kurssia, koin olevani hyvin samalla aaltopituudella hänen kanssaan. Pienet ryhmät, tiivis yhteisö ja kurssin suorittaminen osin hupisukeltajien kanssa lisäsi opiskelun iloa.

Vedenalaisessa navigoinnissa opin suunnistamaan pinnan alla, tarkkailemaan maamerkkejä, sukeltamaan kompassin kanssa potkuja laskien ja etsimään vedestä esineitä eri tekniikoilla. Hyödyllisiä taitoja kaikki, vaikka yleensä harrastajasukeltaja osallistuu aina jonkun toisen vetämälle ja opastamalle retkelle, jolloin oma vastuu suunnistuksesta on pieni. Kuitenkin kaikki vastuu pinnan alla on aina omaa, joten uusiin taitoihin ja tekemiseen on syytä suhtautua vakavasti.

Kolmesta muusta sukelluksesta tiesin, että ehdottomasti haluaisin tehdä virtasukelluksen. Lähinnä siksi, että virroissa meneminen oli minusta vaikeaa ja hiukan pelottavaakin. Vastavirta väsyttää ja myötävirrassa mennään joskun liiankin lujaa. Halusin oppia, miten voisin hallita sukeltamistani virrassa enemmän. Bunakenilla useimmat sukellukset ovat koralliriutan seinämällä meneviä sukelluksia, joissa on useimmiten jonkin verran virtausta mukana. Harjoituskohteen löytäminen oli siis helppoa. Kurssi opimme havainnoimaan virtoja, miten mennä turvallisesti niiden mukana (kumpi pää edellä!), missä kohtaa yleensä on vähiten virtaa (lähellä seinämää tai pohjaa, jos pohja on näkyvissä) ja miten toimia, jos virta käy ylhäältä alas tai alhaalta ylös.

Toinen valitsemani sukellus oli kalantunnistus. Se oli minulle myös hyvin itsestään selvää, koska kalojen ja muiden eläinten tunnistaminen on minulle se juttu sukeltamisessa vedessä viihtymisen lisäksi. En erityisemmin innostu hylyistä tai luolista tai siitä kuinka syvällä ollaan, vaan sitä, mitä elukoita siellä näkee ja millaisia ne ovat Jo OWD-kurssilla selasin innolla läpi laivalla näytillä olleita kalantunnistustauluja. Halusin oppia tunnistamaan troppiset kalat entistä paremmin. Kurssilla opittiin muutamia pääheimoja, sukuja ja lajeja, niiden erityispiirteitä sekä ympäristön, elintapojen, käyttäytymisen ja ulkonäön pohjalta. Sukellukselle sain sitten mukaani pienen tussitaulun, jolle aina kirjoitin kouluttajan osoittaman kalan nimen. Kalabongailu on jatkunut matkassani kurssin jälkeenkin, minulla on useampikin kalalajeja esittelevä opus, joku lahjaksi saatu, joku sydänsuruja helpottamaan hankittu.

Kolmas kurssisukellus tuli hiukan yllättäen. En ollut vielä valinnut, minkä otan, kun muu sukellusporukka ryhtyi yhtenä päivänä puhumaan yösukellukselle lähtemisestä sinä iltana. Minut tietenkin sai helposti houkuteltua mukaan ja näin sain sen osaksi kurssiani. Emme tietenkään sukeltaneet mitenkään keskiyöllä, vaan oikeastaan joskus klo 18-19 paikkeilla illalla, tropiikissa kun on jo pimeää silloin. Yösukelluksessa tärkeäksi nousevat tietenkin lamppujen käyttö, merkkien näyttäminen niiden avulla ja yleinen turvallisuus ja tarkkaavaisuus. Täytyy tunnustaa, että tämä sukellus jännitti minua todella paljon. Käytin taas erinäisiä mielenrauhoittelukeinoja, että olin jotakuinkin zen pinnan alla. Yösukelluksessa hienoa on se, että yöllä esiin tulevat tietenkin eri eläimet kuin valoisan aikaan.Vesi vilisi etenkin erilaisia äyriäisiä, isoja ja pieniä. Näimmepä erikoisen flash light fishin, kalan, jolla on kidusten kupeessa pimeässä hohtavat alueet. Meri kimmelsi muutenkin hohtavaa planktonia kuin pieniä tähtiä. Opin myös sen, että pimeässä täytyy paitsi nähdä, minne itse on menossa, myös joskus näyttää oma olemassaolonsa muille. Sukelluksen lopuksi nimittäin valtavan suuri kilpikonna oli uimassa suoraan minua päin. En osannut ajatellakaan, että se ei ehkä huomaa mustapukuista sukeltajaa pimeässä. Se meinasi törmätä päähäni, kunnes viime tingassa älysin osoittaa lampulla suoraan omiin kasvoihini. Kilpikonna väisti nopealla liikkeellä yläpuolelleni.

Näiden seikkailujen jälkeen olin AOWD:ni suorittanut ja maailma oli minulle auki!