Open Water Diver -kurssi, eli sukelluksen peruskurssi, osa 2

Kun ensimmäinenOWD-kurssipäivä oli kääntymässä loppuaan kohti, huokaisin helpotuksesta. Saisin levätä pitkän päivän päätteeksi. Kattia kanssa! Kävi ilmi, että kurssiin kuuluu teoriaopetuksen ja harjoitusten lisäksi iso määrä itseopiskelua. Saimme oppikirjat ja ensimmäisen illan (ja yön) läksyksi noin parin sadan sivun pätkän luettava. Ihan helppoja juttuja ne eivät olleetkaan: sukellusvälineitä, tekniikkaa, turvallisuutta, fysiologiaa, jopa fysiikan lakeja paineen ja tiheyden muutoksista veteen sukellettaessa. Mistään läpihuutojutuista ei siis ollut kysymys.

Kun muu seurue suuntasi illalla syömään ja viettämään hauskaa iltaa, vääntäydyin itse väsymyksestä tuupertuneena hotellin alaravintolaan pizzalle. Oppikirja mukanani. En ole koskaan koulu- tai opiskeluaikoina ollut mikään viimeisen illan himopänttääjä, vaan jaksottanut aina lukemiseni ja opiskeluni tasaisesti pidemmälle ajalle. En tykkää viime hetken paineesta, se ei purista minusta parhainta mahdollista lopputulosta ulos. Nyt oli kuitenkin pakko joko lukea tai itkeä ja lukea. Tunnustan, että väsymyksen kyynel saattoi vilahtaa silmäkulmassa. Tunnollisesti kuitenkin pänttäsin ja pänttäsin, nukkumaanmenoon asti. Olin ihan poikki. Jos joku olisi siinä kohtaa kysynyt, että haluatko jättää kurssin kesken, olisin sanonut kyllä. Onneksi kukaan ei kysynyt.

Niin ja näin nukutun yön sekä erinäisten todellisten tai kuviteltujen nuhasuggerointien jälkeen heräsin toisen kurssipäivän aamuun. Muutkin kurssilaiset olivat opiskelleet koko illan, mutta jotenkin jäi vaikutelma, että ehkä he eivät olleet stressanneet ihan niin paljon kuin minä, tunnollinen tyttö. Teoriatuntien ja harjoitusten välissä juttelin kahden kesken kouluttajan kanssa ja kerroin, miten väsynyt ja heikko olo minulla oli ensimmäisen päivän iltapäivänä ollut. Hän kertoi rauhallisesti, että se on ihan ymmärrettävää. Kun tulee paljon uutta asiaa, tilanne on uusi ja jännittävä, keskittyy kovasti ja lounaalla hiukan päästää itsensä rentoutumaan, niin on ihan luonnollista, että ei jaksa koko päivää täysiä. Hän neuvoi juomaan paljon vettä ja ottamaan vaan rauhallisesti. Hänen mielestään pärjäsin hyvin, tilanteessani ei ollut mitään epänormaalia. Se keskustelu rauhoitti minut. Siinä kohtaa tiesin, että tulen selviämään tästä kurssista. Onneksi hänkään ei kysynyt, jätänkö kurssin kesken. ;)

Toinen ja kolmas päivä etenenivät, teimme monenlaisia harjoituksia, katsoimme opetusvideoita ja todistimme uimataitomme uimalla kurssiin vaadittavat määrät laivan ympäri. Sitten koitti hetki, jota olin jännittänyt ensimmäisen päivän maskin poisottamisharjoitusten jälkeen. Olimme muutaman metrin syvyydessä veden alla ja meidän tuli täyttää maski vedellä ja tyhjentää se (kyllä, se on mahdollista!) vedestä. Sen jälkeen maski tuli ottaa kokonaan pois, sukeltaa hetki ilman, laittaa se takaisin ja tyhjentää vedestä. Mielenkiintoista oli, että pelkkä maskin täyttäminen ja tyhjentäminen ei tuntunut minusta vaikealta. Ehkä se tapahtui niin nopeasti, etten ehtinyt miettiä, hengitänkö suun vai nenän kautta. Mutta kokonaan pois ottaminen, hui! Miehet tekivät harjoitukset taas sujuvasti. Sitten oli minun vuoroni. Jännityksestä huolimatta kokosin itseni, otin maskin pois päästä, otin kouluttajaa käsivarresta kiinni ja sukelsin hetken aikaa ilmaan. Silmät kyllä kiinni, koska en uskaltanut avata niitä. Jotenkin onnistuin hengittämään koko sen ajan vain suun kautta, nenään ei mennyt yhtään vettä. Maski takaisin naamalle ja tyhjennys. Se oli tehty! Onnistuin ensimmäisellä kerralla! Muistan varmaan aina, kun kouluttaja sen jälkeen katsoi minua silmiin, otti minua molemmista käsistä kiinni ja taputti niitä kannustavasti kuin olisi sanonut, että ”hyvä, tiesin, että onnistut!” Kuulostaa pikkujutulta, mutta tuntui sillä hetkellä tärkeältä kannustukselta.

Mikään muu ei enää sen jälkeen tuntututkaan kurssilta yhtä vaikealta. Otimme varusteita pois sekä pinnalla että pinnan alla, kokeilimme kaverin oktosta hengittämistä, harjoittelimme erilaisia poikkeustilantesiin liittyviä nousuja ynnä muuta. Maskitemppujen jälkeen lastenleikkiä kaikki. Kurssin päätti virallinen kirjallinen loppukoe. Asioita oli kerrattu sen verran paljon ja tunnollisena tyttönä olin opiskellut myös toisen kurssipäivän illan (vaikkakin uskaltautunut myös ravintolaan syömään hyvin muiden kanssa). Koe meni läpi kaikilla meillä kolmella. Hurraa, olimme sukeltajia! Laivalla pidettiin iloinen seremonia, jossa kouluttajamme antoi meille väliaikaiset sukelluskortit muiden sukellus- ja snorklausretkeläisten antaessa aplodinsa. Oikea kortti tulisi aikanaan postissa kotiin.

Kurssin lopussa korostetaan, että ei kannata jättää sukellusharrastusta siinä kohtaa tauolle, vaan mennä mahdollisimman pian sukeltamaan lisää. Itse lähdin ensimmäisille hupisukelluksilleni heti kurssia seuraavana päivänä, Phi Phi -saarille. Kuten PADI:n oppikirjassa sanotaan:

Tapaa ihmisiä.

Näe maailmaa.

Tee juttuja.

Pinnan alla.